torstai 31. tammikuuta 2013

Lukea, lueskella

Haluaisin muistaa, kun opin lukemaan. Sen on täytynyt tuntua tosi hienolta. Ihan kuin oppisi sekunnissa uuden kielen.

Viime aikoina lukeminen on taas ollut tosi kivaa. Yksi suosikkiasioistani on avata kirjakaappi ja miettiä, mitä lukisi seuraavaksi. Siinä on ihan selväpäinen sykli: vaikean jälkeen helpompaa, kevyen jälkeen raskaampaa, ulkomaisen jälkeen kotimaista ja lällyn jälkeen joku killeri-nobelisti.

Luin Jenni Linturin Isänmaan tähden. Se oli yllättävä ja painava, ja yllättävän painava. Nuoren naisen hyppääminen esikoiskirjassaan sotaveteraanin nahkoihin tuntui vähän oudolta, mutta kieltämättä asetelma puhalsi tunkkaiseen sotimiseen uutta näkökulmaa. Silti joku kirjassa ärsytti, en oikein osaa sanoa mikä.

Sitten luin Uudessa-Seelannissa asuvan Linda Olssonin Kaikki hyvä sinussa. Se oli omaan makuuni aika kamala, epäuskottava aikuisten satu, jonka käänteissä tai kielessä ei ollut mitään erityisen kiinnostavaa. Muistin taas, miksi tällaisia naisilta naisille -kirjoja tulee luettua aika harvoin.

Katri Lipsonin Jäätelökauppias taas oli kuumaa kamaa. Se oli aukkoinen ja hämäräperäinen, eikä mistään saanut kauheasti tolkkua. Sukupolvet ja miljööt vaihtuivat, kehenkään kirjan hahmoon ei oikein ollut luottamista, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua, että sekä kirjoittaja, päähenkilöt että minä taidetaan olla pikkuisen sekaisin. Hyvällä tavalla. Kirjasta olisi pitänyt päästä puhumaan tuoreeltaan jonkun kanssa, tappelemaan että eihän se nyt tuollaista tarkoittanut. Kahden lukukerran kirja, vaikka periaatteen vuoksi vastustankin sellaista kategoriaa.

Luin myös vanhan idolini Ian McEwanin Sementtipuutarhan. Se loppui melkein heti kuin oli päässyt vauhtiin, mutta uuh, hyvä niin. Orvoksi jääneistä lapsista kertova tarina oli aika karmiva ja ahdistava. Tosin sanottakoon, että ihmisen mieleen - erityisesti lapsen - McEwan osasi tirkistellä jo tässä esikoisessaan. Myöhemmin ilmestyneessä Sovituksessa taito oli hioutunut kutakuinkin huippuunsa.

Nyt luen Anna-Leena Härkösen uutta kirjoituskokoelmaa. Diggailin Härkösestä joskus niin paljon, että kirjoitin siitä aineopintojen lopputyönkin. Sitten meni maku. Nyt kuitenkin aika näyttää tehneen tehtävänsä. Vähän kuin istuttaisiin kahvilla, Härkönen kertoisi juttujaan ja minä naurahtelisin, joskus ihan aidosti tyrskähtäen, joskus taas pelkästä kohteliaisuudesta, yhteisen historian tähden.

Luin jotain muutakin, mutta - traagisuuden traagisuus - ei hajuakaan, mitä. Kerron kun muistan.

2 kommenttia:

  1. Kaikkea mielenkiintoista oot ehtinyt lukemaan! Tai sitten saat vaan ne vaikuttamaan mielenkiintoisilta.. En nimittäin näistä oo mitään lukenut, vaikka Linturin ja Lipsonin jossain vaiheessa kyllä aion. Härkösestä en oo koskaan erityisemmin välittänyt. Muutaman kirjan oon puoliväkisin lukenut. Avoimien ovien päivä taisi olla ainoa, jota pidin hyvänä.

    VastaaPoista
  2. Oliskin hauska kuulla, mitä pidät kaksikosta Linturi-Lipson!

    Ai niin, luin myös Riikka Pulkkisen Vieraan. Pulkkinen hanskaa myös hyvin tunteiden ja mielen kuvailun, mutta pateettisuusmittari huusi kyllä punaisella melkein alusta loppuun. Pulkkisen kirjojen äidit ja lapset keskustelevat keskenään pikkuisen liian ontologis-eksistentiaalisesti, jotta uskoisin niiden olevan tästä maailmasta. Lisäksi ylivakavuus ärsyttää ja rivienvälinenkin huumori loistaa täysin poissaolollaan. Totta oli paljon parempi, väitän.

    VastaaPoista