Alapuolellani on juuri nyt kymmenisen kilometriä ilmaa ja mahdollisesti pohjoinen Saksa. Olen menossa Pariisiin, toista kertaa elämässäni. Edellisestä visiitistä on niin pitkä aika, kymmenisen vuotta, että muistikuvani ovat haaleahkoja. Jotain tuoreisiin croissanteihin, appelsiinimarmeladiin ja tyylikkäisiin naisiin liittyvää odotan kohtaavani. Kahdesti käydyn ranskan alkeiskurssin ansiosta osaan kertoa sujuvasti, että olen kaksikymmentäkaksi vuotta ja opiskelen Helsingin yliopistossa. Harmi vain, ettei se pidä enää paikkaansa. Sutkautan lauseen ehkä silti ihan vain sutkauttamisen ilosta.
Toinen asia: lentokoneessa oleminen. Se tarvitsisi ehdottomasti oman verbin. Sellaista välitilan tunnetta ei saa missään muualla. Kun ei ole enää kotona muttei perilläkään. Olen kaikkia fysiikan lakeja nöyryyttävässä typeränmuotoisessa kapineessa, jossa voi juoda itsensä kalliiseen humalaan, härnätä takana istujaa siirtelemällä penkkiä edestakaisin tai nukkua tuntikausia vain herätäkseen johonkin ihan toiseen todellisuuteen ihmisiin lämpöasteisiin.
Viime syksynä palasin Australiasta. Ajoin taksilla kotiin keskellä marraskuista yötä. Puhelimeni kello oli mieltynyt vahvasti vaihtokenttä Hong Kongin aikaan eikä suostunut enää siirtymään pohjoismaiseen rytmiin. Kodin ainoa kello oli pysähtynyt, ja kannettavasta oli loppunut akku. Televisiota ei ollut. Fiilis oli surrealistinen. Takana vuorokauden välitila ja käsillä yö ilman aikaa.
Pariisissa aika tikittää kuitenkin kiivaana mukana: en viivy kauaa. Toivottavasti ehdin kuitenkin sen croissantin ja marmeladin, tyylikkäistä naisista voin tinkiä. Au revoir!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti