Patologi ja muut urahaaveet

Hesarin työelämäosiossa oli tänään juttu unelma-ammateista. Viisitoistavuotiaat kertoivat, miten kivaa olisi olla rokkitähti, sähköasentaja tai psykiatri, ja sitten rokkitähti, sähköasentaja ja psykiatri kertoivat, että ei tämä nyt aina niin kivaa ole. 

Ensimmäinen unelma-ammattini oli lautastenlaittaja. Tunsin itseni tärkeäksi, kun kannoin äidin hienoja lautasia arvokkain, hitain askelin ruokapöytään. Kelailin, että tästä voisi tehdä itselleen uran. 

Vähän myöhemmin kaavailin kaikenlaista hevosiin liittyvää, mutta viimeistään 16-vuotiaana kantaessani taas kerran hevosille ulos vettä sormet tunnottomiksi jäätyneinä joskus puoli seitsemän maissa aamulla ennen kouluun menoa tajusin, että ei kyllä pystykään.

Ehkä huvittavin urahaave oli kuitenkin biologin ammatti. Kipinä syntyi yhdestä ainoasta biologian kurssista, jonka suoritin hämmästyttävän menestyksekkäästi. Olin aivan varma, että kyllä nää osmoosit vielä kantaa mut pitkälle.

Tulin kuitenkin järkiini ja oivalsin, että kaikki todelliset taipumukseni ovat pesunkestävän humanistisia. Lapsuudessa pieteetillä toimittamani eläinjulkaisu Karvaiset ja karvattomat oli sittenkin enne, vaikken silloin lautas- ja hevoshuumassani sitä ihan ymmärtänytkään. Kirjoittaminen on siisteintä, mitä osaan.

Vasta viime vuosina onkin sitten valjennut, mihin kaikkeen nämä kynähommat oikein voivatkaan kuljettaa. Istun juuri junassa matkalla Viking Gracen neitsytristeilylle. Ehkä gonzoin työmatka ikinä.

(Meillä kotonakin on muuten yksi tyyppi, joka ei kypsästä iästään huolimatta ole vielä osannut päättää, mille alalle työurallaan suuntaisi. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että patologin duuni kiinnostaisi.)