Räps, räps

Olin keskiviikkona valokuvauskurssilla. Pidin erityisesti siitä, miten tunteikkaan suhteen kurssin ohjaaja oli luonut valokuvaamiseen. "Kamera on muistikirjani. Kuvaan ihan koko ajan. Koiran kanssa ei voi mennä kävelylle ilman kameraa, sillä tietysti silloin tapahtuu jotain jännittävää." Aivan fantastista.

Vähän vähemmän pidin sen sijaan siitä, etten vieläkään päässyt ihan kärryille valotusajoista ja aukoista. Tajusin jotain sieltä ja jotain täältä, mutta pikku rautalankaosio olisi ollut paikallaan. Että kun on hämärää ja yrität ottaa kuvaa kymmenen metrin päässä seisovasta henkilöstä joka nojailee lyhtypylvääseen tai ehkei sittenkään nojaile vaan vielä pahempaa hytkyy ja hypähtelee koska sillä on pakkasessa kylmä ja niin alkaa olla muuten minullakin niin what to do. Miten siitä irtoaisi kuvien kuva.

No, sen verran innostuin, että päätin, että nyt alkaa kamera laulaa. Harjoittelen joka käänteessä. Niin että kavereita alkaa ärsyttää. Tämä on taito jonka aion oppia. Ja kas, miten sopivaa, olin tosiaan menossa sinne Pariisiin. Sitä kuvauskohteiden määrää!

Pariisissa oli oikein mukavaa. Muutama tunti meni huis hais. Tulin kotiin ja työnsin muistikortin koneeseen. Kaksi valokuvaa. 

(Pehmennys: kaksi valokuvaa, jotka eivät liittyneet työhön. Silti - kaksi.)

Toisessa on talon seinä ja toisessa mustia ja vaaleanpunaisia macaron-leivoksia. Ne ovat niin mitäänsanomattomia, etten välitä laittaa niitä edes tänne. Oikeastaan taidan poistaa ne. Kukapa haluaisi koneelleen valokuvakansion nimeltä Pariisi 0113 joka sisältää yhden kehnon kuvan seinästä ja toisen yhtä kehnon leivoksista. Not me.

Harjoitukset jatkuvat.