Ilo

"Enemmän iloa, vähämmän murhetta", huikkasi juuri ystäväni ennen liukenemistaan rappukäytävän hämärään. Sanat jäivät leijailemaan eteiseen, ottivat kiinni ovenkarmeista ja takertuivat niille sijoilleen. Lupasivat muistutella itsestään, jos laahustan huoneesta toiseen liian painavin askelin tai vilkaisen peiliin kärttyisin silmin.

Pitäisi onnistua, karjalaiset sukujuuret ja kaikki.

Viimeiset pari kuukautta ovat olleet oudot: ystäviä on tullut, mennyt, lähtenyt ja palannut. On halattu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, jopa ensimmäistä kertaa ikinä, ja viimeistä kertaa pitkään aikaan. Ne on aina vähän erilaisia halauksia, niissä virtaa ystävyyden ja ikävöinnin sävyttämä sähkö, ja käsivarsien väliin tiivistyy kaikki mennyt ja tuleva. Ja samalla, kaiken haikeuden keskellä, liepeillä kiertelee myös puhdas riemu. Tällainen ihminen minun elämässä.

Onneksi on yksi erityinen henkilö, jonka suurin vahvuus piilee juuri tämän riemupuolen painottamisessa. Ohessa näyte.