Sataa, mutta silti mukava lämpö lyö vastaan.
Seuraavana aamuna rinkat ja muut hilavitkuttimet sidotaan köysin auton katolle, ja ajomatka kohti seuraavien päivien tukikohtaamme Besisaharia alkaa. Nepal alkaa saada hahmoaan auton ikkunan läpi tuijoteltuna: vähän lohduttomia peltihökkeleitä, sirkuksen ja diskon yhdistelmiltä näyttäviä rekkoja, kiireettä löntysteleviä lehmiä ja mielensä mukaan notkoilevia maisemia.
Teiden kunto on jokseenkin tyrmistyttävä - kuopatonta suoraa ei juuri ole, mutta silti liikenne etenee, poukkoillen ja vähän vaarallisesti nytkähdellen, milloin milläkin kaistalla, mutta etenee silti.
Besisahar on pieni kaupunki, jonka liepeiltä lähtee muun muassa Annapurnan base campille vievä trekki. Hoidamme vaellusluvat kuntoon, siemailemme ensimmäiset makeanmaitoiset masalateemme, ja asettaudumme hotelliin. Hotellihuone maksaa kuutisen euroa, tosin omassamme majoittuu myös kolme torakkaa, jotka juoksentelevat Usain Bolteina nurkasta toiseen meidän jahdatessa niitä hammasharjamukeilla.
Edelleen jatkuva sade huolestuttaa - kellään ei ole kunnon sadevarusteita mukana, sillä lokakuun puolivälissä sadekauden pitäisi olla jo kaukana takana. Ja parin päivän trekkaus märissä vetimissä saa luut kalisemaan jo nyt. Nukun hieman kehnosti torakka-ahdistuksissani ja tiiliskiveä muistuttava nepalityyny pääni alla (tästä viisastuneena pihistän seuraavaa Besisahar-yötä varten pehmeämmän pieluksen tyhjästä naapurihuoneesta).
Aamulla lähdemme lapikoimaan kohti korkeuksia. Anni ja Heikki ovat hoitaneet mukaamme kantajan, joka osoittautuu hieman kypsemmänpuoleiseksi ja melko vähäpuheiseksi mieheksi. Hän on sykkinyt määränpäästämme Ghale Gaunista alas jo aamuyöllä.
Kävelemme, kävelemme ja kävelemme. Sää on selkeytynyt ja aurinkokin näyttäytyy. Alkumatkasta on paljon kivisiä portaita, välillä on loivempaa mäkeä. Portaat ovat umpitukevia: koko reitin aikana jalkani alla ei liikahda kuin pari vähäistä kertaa.
Vastaan tulee pieniä kyliä, ja kaikissa meihin suhtaudutaan uteliaasti mutta ystävällisesti. Lapset keinuvat bambuista kyhätyissä dashain-keinuissa kilpaa kyläläisten kanssa. Nuoret tulevat juttusille englannillaan: kysyvät mistä tulemme, minne menemme, olemmeko naimisissa ja kuinka vanhoja olemme. Opin pian, että nepalilaiset ovat kovia hymyilemään. Se tarttuu, ja seuraavan parin seuraavan viikon aikana tajuan hymyileväni paljon tavallista enemmän.
Selviää myös, että Heikki on valinnut meille siinä mielessä mainion trekin, että muut käyskentelijät ovat ykskantaan nepalilaisia. Länsimaalaiset ovat painelleet muihin maisemiin, joten luvassa on turisteille laimentamattomia elämyksiä. Niitä on tarjolla esimerkiksi lounaspaikassamme, jossa mutustamme dal bahtia eli riisiä ja linssikastiketta, kaikkein perinteisintä nepaliruokaa. Kanat pyörivät jaloissa, paikalliset kurkkivat meitä erinäköisiä, ja vessakin on sitä autenttisinta mallia.
Luonto on uskomattoman hieno. Kiipeämme päivän aikana reilusta 700 metristä parintonnin korkeuteen, joten alapuolelle avautuu huikeita laaksomaisemia. Kotkia liitelee siellä täällä, perhoset ovat kämmenen kokoisia ja suuruudenhullut hämähäkit ovat kutoneet seittinsä pikkuisen massiivisemmalla kudontakoneistolla. Yksi kärmeskin luikertelee poluillemme (huh onneksi vain pieni luikero; pidämme kohteliaan välimatkan). Ja muulit, lehmät, vesipuhvelit.
Trekin pituus on arvioitu pohjoismaalaisilla standardeilla rempseästi pieleen, sillä etäisyys osoittautuu luvattua pidemmäksi, vaikka kävelemme rivakasti - jopa uskomattomiksi trekkaussankareiksi osoittautuvat kolme-, viisi- ja seitsemänvuotiaat pistelevät menemään nurisematta. Viiden tunnin trekki vie seurueeltamme melkein yhdeksän tuntia, ja viimeinen vajaa tunti patikoidaan pimeässä otsalamput ojossa. Satuilemme zumbaavista lumileopardeista ja nauramme tasaista tahtia huononeville jutuille. Lopulta Ghale Gaun on edessämme, kelmimäisesti kulman takaa paljastuen.
Perillä meidät otetaan lämpimästi vastaan, ja isäntäväkemme kokkailee meille illallisen vaatimattomissa asumuksissaan - maapohjaisissa savimajoissa, joiden katonrajassa kuivataan ja säilytetään maissintähkiä. Ruoka, jälleen dal baht, valmistetaan avotulella lattialla - samaan aikaan hämärän kodin toisessa nurkassa välkkyy paradoksaalisesti kännykän näytön valo, kun perheen tyttö datailee kavereidensa kanssa. Ystävämme toimivat tulkkeina meidän ja paikallisten välillä. Emme voi kuin ihailla, millaisen kielitaidon he ovat saavuttaneet parissa vuodessa.
Yksi taianomaisimmista hetkistä on, kun peseydymme pahimmista pölyistä pilkkopimeän kylän vesipisteellä taskulampun valossa. Vesi on hyytävää mutta iskee kasvoille oman sinettinsä: miten onnekas olen, kun saan kokea tämän. Pyyhkeitä ei ole; kuivaan ihon jo valmiiksi kosteaan paitaan. Taivaalla näkyy tähtiä, ehkä samat kuin kotonakin.
Yöt ovat vuoristossa kylmiä, mutta majoissamme on onneksi tolkuttoman lämpimät peitot. Nukahdan melkein heti ja herään aamulla kukon mekastukseen ja auringon kajastukseen. Nyt vasta näemme, millaiseen kylään olemme könynneet. Emäntämme tarjoilee höyryävät kupit teetä, istumme muovisilla tuoleilla ja tähyilemme naapuritalon lehmiä sekä pajukoria valmistavaa vanhaa miestä. Aamupalalla syön ehkä elämäni parhaan omeletin (tosin luulen sitä ensin pannukakuksi). Saamme vaihdettua muutaman lauseen meidät majoittaneen naisen kanssa. Olemme molemmat kolmekymmentävuotiaita.
Lähtiessämme saamme kaulaamme seppeleet kuten tapana on. Lumihuiput pilkottavat pilvien seasta - en vieläkään oikein muista katsoa niin korkealle, missä ne ovat. Itsekin kävelemme pilvien läpi, ja lapset miettivät, miten niistä voisi saada kiinni.
Paluumatka sujuu sukkelaan, eikä vähiten iilimatojen takia. Ne iskevät kiinni kengänpohjiin ja mittailevat sieltä tiensä kohti nilkkoja. Heti, kun pysähtyy, kengistä ja sukista saa nyppiä helposti viisi mato matalaa pois. Pari lieroa yrittää päästä nahkaani käsiksi lenkkareiden tuuletusaukkojen kautta. Tosi mukavaa.
Sään kanssa käy loistava mäihä - vasta viimeisen puolen tunnin aikana saamme niskaamme muutaman sadepisaran. Noin viiden tunnin laskeutumisen jälkeen olemme perillä määränpäässä. Loppuhuipennuksena astelemme vielä kylän riippusillalle, jolla tosin itse uhkaan jäätyä täysin. Takaisin Besisahariin matkustamme bussilla, joka koikkelehtii kuopasta toiseen sitkeällä päättäväisyydellä. Katselemme Mintun kanssa ikkunasta ulos ja jaksamme edelleen ihmetellä kaikkea vastaantulevaa, kuten leppoisaa muulijengiä.
Torakkahuone odottaa asukkejaan, ja suihku tarjoilee onnistuneen trekin kunniaksi peräti lämmintä vettä. Olo on kuin uudestisyntynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti