Delhi

Paluumatkalla pysähdymme kolmen yön verran Delhissä. Onneksi vasta paluumatkalla: kaupunki on vähän vaikea.

Olemme jostain käsittämättömästä syystä varanneet hotellin hevon kuusesta, joten liikkuminen on pikkuisen tuskaisaa. Keskustaan on taksilla puolen tunnin matka, ja lähin metroasema sijaitsee kolmen kilometrin päässä. Ensin pitää siis neuvotella itselleen riksa, hypätä sen kyytiin snadisti kaoottisen liikenteen keskelle ja toivoa ettei laastareille tule käyttöä. Vasta sen jälkeen voi alkaa pohtia seuraavaan kulkuneuvoon - sinänsä kyllä todella moitteettomaan - metroon siirtymistä. Metroihin menijät muuten läpivalaistaan, ja asemien nurkissa näkyy koviksen näköisiä jäbiä luodinkestävissä pikku bunkkereissaan ja varmaan jotain ihan muuta kuin vesipyssyt lanteillaan. No, kaikkeen tottuu.

Siihen ei kuitenkaan meinaa tottua, että ihmisten hymyt ovat jääneet Nepaliin. Niiden tilalla on uudenlaista röyhkeyttä. Näytämme tietysti melkoisilta huutomerkeiltä kaduilla kulkiessamme, ja niinpä saamme jatkuvasti kannoillemme monenlaista hännystelijää. Onneksi olemme jotain matkan varrella oppineet, ja niinpä sinänsä ihan nokkelista petkutusyrityksistä näkee helposti läpi. Kun metrosta noustessa nuori mies käy juttusille ja kertoo pahoitellen, että ikävä kyllä juuri tänään kaikki kaupat ovat kiinni senjasen juhlapyhän takia, mutta että onneksi hän sattuu tietämään ihan lähellä hyvän matkailutoimiston joka voi järjestää kätevästi korvaavaa ohjelmaa, on ikävä kyllä selvää, että kyseinen matkailutoimisto on erikoistunut länsimaalaisten turistien huiputukseen. Ja kas kummaa, kun metrosta nousee maan pinnalle, näyttävät kaupatkin olevan auki.

 

Peliähän se on, ja pelaisin sitä varmasti itsekin, jos olisin syntynyt toisenlainen ruokailuväline suussa. Silti on ikävää, kun kehenkään ei voi luottaa ja kaikkea pitää epäillä. Hännystelijätkin ovat sinänsä täysin harmittomia mutta luonteenlaadultaan kuitenkin niin sitkeitä, että luovuttavat vasta kun heille vähän suuttuu. Ja on se vain ärsyttävää joutua vähän suuttumaan kymmenen minuutin välein.

No, jotain hyvääkin. Delhissä on taivaallista ruokaa. Onnistumme jokaisena iltana syömään ravintolassa, jonka ruoka on vähän pidemmänkin matkan väärti. Syön esimerkiksi taivaallista malai koftaa (kasvispullia ja kastiketta) ja tuplaten taivaallista paneer tikka masalaa (juustoa ja kastiketta). Makunystyrät ovat jo adaptoituneet tuliseen, joten räyhäkät mausteet putoilevat ainakin melkein ongelmitta.

Mutta sitten. Delhin hämmentävintä antia tarjoilevat käyskentelyretkemme vanhassa Delhissä sekä Agrassa, jonne matkaamme katsomaan Taj Mahalia. Jossain vaiheessa tajuan, että minua tuijottaa samaan aikaan ei yksi tai kaksi ihmistä, vaan kaksikymmentä. Minne ikinä katson, minua katsotaan. Silmäpareja on joka ilmansuunnassa. Ihmiset osoittelevat, nykäisevät kaveriaan hihasta. Välillä jaksan katsoa takaisin, nappaan jonkun kiinni tuijotuksesta ja hymyilen. Mutta sitten taas katseita on aivan liikaa, on helpompaa pälyillä niiden ohi.

Samaan aikaan tajuan, että haluan suojautua. Onneksi mukanani on huivi, jonka kiedon harteilleni. En tietenkään ole pukeutunut huomiotaherättävästi vaan asianmukaisen peittävästi - silti koen, että haluan piiloon. Tunne ei ole pelottava, mutta epämiellyttävä ja vähän ahdistava se on. Ja se tulee kuin humahdus.

Olen erilainen. Täysin toisenlainen kuin kaikki muut.

Ja jo näin pian tiedän, että haluaisin vain olla samanlainen kuin kaikki muut.

Tämä on juuri se tunne, joka kaikilla Suomeenkin muualta muuttavilla täytyy olla. Ainakin välillä.

En ole myöskään ikinä elämässäni kokenut sukupuoltani niin vahvasti. Aina, kun minua, huiviin kietoutunutta, katsoo huiviin kietoutunut intialainen nainen, tunnen kummallista yhteyttä. Ensimmäistä kertaa tajuan, että itsensä verhoaminen voi todella, todella tarkoittaa kantajalleen suojautumista. Länsimaisestä tasa-arvosta käsin muita kulttuureja kurkistelleena olen kai aina vähän salaa ajatellut, että riisukaapa nyt naiset ne burkhanne ja alkakaa tasa-arvoisiksi. Nyt tajuan, luita ja ytimiä myöden, siellä huivini uumenissa, että asia on uskomattoman paljon monitahoisempi. Ei sillä, etteikö tasa-arvo olisi mielestäni täydellisen tavoiteltava asia - niin paljon vain pitää muuttua, ennen kuin myös tämän kulttuurin nainen aidosti haluaa luopua suojaavista kangaskerroksistaan. Ja se on helppo unohtaa omassa spagettiolkaintoppimaassamme.

Naiseuteni lisäksi myös ihostani tulee aivan eri tavalla olemassaoleva kuin aiemmin. Taj Mahalin liepeillä edessäni seisoo yhtäkkiä keski-ikäinen rouva, joka tiedustelee, voinko kätellä häntä. Kättelemme, ja rouvan seurue on riemuissaan. Kohottelen kulmakarvojani kummastuneena, kunnes järjestyksenvalvoja tulee selittämään, että naiset ovat ihmeissään valkoisesta ihostani. Tunnen itseni miksi lie siirtomaanaikkoseksi, ja ihan ilman omaa tahtoani.

Delhin päivinä meidät myös ikuistetaan valehtelematta kymmeniin, kymmeniin valokuviin. Varmasti ihomme lisäksi myös pituutemme näyttää paikallisten mielestä hauskalta. Tuntuu kuin olisin muuttunut sarjakuvahahmoksi, kun virnuilen yhdessä intialaisten lasten kanssa heidän vanhempiensa kameroille. Jossain vaiheessa kuvaaminen muuttuu kuitenkin niin rasittavaksi, että suostumme enää vain pienten lasten pyytämiin kuviin.

Tilanteet ovat välillä aika korneja - me hämmästelemme maailman kauneimmaksi rakennukseksi kutsuttua Taj Mahalia; paikalliset turistit hämmästelevät meitä.

Palaamme Agrasta matkan viimeisen päivän iltana. Seikkailusta jää siinä mielessä hyvä maku, että netistä häthätää vuokraamamme auto ja erityisesti sen nuori kuski ovat osoittautuneet kaikin puolin mallikelpoisiksi ja luottamuksen arvoisiksi. Vaikka intialainen liikenne on - jos mahdollista - vielä nepalilaistakin mielipuolisempaa, en pelkää yli kahdeksan autossa vietetyn tunnin aikana kertaakaan. Kuskimme tietää, mitä tekee. Siitä huolimatta luvut eivät ole hänen puolellaan: noin kuudenkymmenen euron vuokramaksusta, joka sisältää myös bensat, kuskin osuus koko pitkältä päivältä on noin kolme euroa. Olemme kuitenkin niin iloisia tällaisen sällin löytymisestä tässä kaoottisessa kaupungissa, että rekrytoimme hänet vielä lentokenttäkuskiksemme. Kun sekin keikka on heitetty, on kunnia-asia latoa hänen käteensä muhkeahkot tipit (silti asetelma tuntuu järjettömältä, aivan yhtä hyvin osamme voisivat olla toisin). Miehen hymy on epäuskoisen leveä.