Hotellimme on hulppea. Suihkusta tulee vettä ei teelusikalla vaan suorastaan litran mitalla; sampoo huuhtoutuu päästä ihan kokonaan. Aamupalalla uskaltaa syödä hedelmiä, ja kahviakin on tarjolla. Lisäksi pihassa on uima-allas, johon joukkiomme alle kymmenvuotiaat sekä kaksi miespuolista aikuishenkilöä toimittavat itsensä muun muassa näyttävin muikku- ja kierrehypyin.
Suunnittelemme pientä riippuliitosessiota - johon itse suhtaudun terveen epäileväisesti aikuisiällä ilmaantuneen korkean paikan kammon myötä - mutta sää alkaa jälleen oikutella, ja lopulta liitelemään pääsee vain Anni. Heikki-polo ehti jo toistamiseen saada valjaatkin yllensä, ennen kuin liinat vedetään kiinni vaimon jo leijuessa kohti tanteretta vuoret taustanaan. Olen salaa hieman huojentunut.
Taivaalla liihottelun sijaan suuntaamme vuorikiipeilymuseoon. Siellä esitellään muun muassa Nepalin eri vuoristoheimoja sekä muinaisia kiipeilyvarusteita. Ne näyttävät siltä etten itse ne päällä kiipäisi kuin hädin tuskin neljännen kerroksen asuntoomme. Kyllä on pientä tai vähän suurempaakin hulluutta vaatinut kasitonnisten valloittaminen - mikä muuten tapahtui kilpajuoksun tavoin 1950-luvulla, kun Nepal avasi rajansa ja Himalajan "iisimmän puolen" rinteet olivat vapaita ihmisvoimin koetella.
Niin, ne vuoret. Pokharassa ne ovat kuin tarjottimella. Niinpä pakotamme silmäluomemme auki aamulla kello viisi kolmekymmentä ja taitamme itsemme kaksinkerroin postimerkin kokoiseen Suzuki Marutin takapenkille. Kuski kuskaa meidät Sarangkotiin, tosin kottero uhkaa hyytyä ylämäessä moneen otteeseen, vaikka pidätämme hengitystämme.
Perillä taivallamme kiukuttelevine pohjelihaksinemme muutamat portaat yläilmoihin, ja siinä ne sitten ovat, lumihuippu toisensa perään. Näky on maaginen, epätodellinen. Katselemme vain.
On helppo ymmärtää, että vuoret ovat toisten meri. Vaaralliset, rauhoittavat. Karut, kauniit. Ja ihmistä kaikin mahdollisin tavoin suuremmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti