Kathmandu

Paluu Kathmanduun tuntuu kotoisalta, eikä varmasti vähiten siksi, että ystäviemme koti on todella viihtyisä. Kattoterassilta näkee kauas horisonttiin, ja vehreässä pihassa kasvaa verigreippipuu. Tuoreista, peratuista greipeistä tujauksella sokeria tulee yksi reissumme parhaista herkuista.

Pääsen Annin ja Heikin mainioiden kodinhoitajien, Dilun ja Deborahin, yksityiseen kokkikouluun. Lapset hääräävät innokkaasti mukana - puhumme sujuvaa suomen, englannin ja nepalin sekoitusta ja höystämme sitä vauhdikkaalla elekielellä. Opin tekemään dal bahtia, tarkaria eli currymaustettuja vihanneksia, aacharia eli tulista tomaatti-chilitahnaa sekä momoja, jotka ovat niin hyviä että kiskon niitä koko loppumatkan joka käänteessä. Erityisesti Dilun ja Siirin yhteispeliä on metka katsella. Kun kolmevuotiaan suomalaistytön ja aikuisen nepalinaisen tiet kohtaavat, tuloksena voi näköjään olla sopivan jauhon- ja nauruntäyteinen ystävyys.

Seuraavaksi painelemme ryhmä rämänä entiseen kuninkaan palatsiin. Kuningashuone koki vuonna 2001 karmivan lopun, kun mieleltään vino serkku sai käsiinsä pyssyn ja teki selvää melkeinpä koko porukasta. Palatsi on yhtä aikaa pramea ja pikkuisen nukkavieru. Seinissä on ylelliset silkkitapetit, ja kruunajaisvaltaistuin on koverrettu täyteen eksoottisia ornamentteja. Täytettyjen vesipuhvelien nenälle on päässyt laskeutumaan hienoinen pölykerros, eivätkä ilmaa harovat tiikeritkään ole hiiviskelleet viidakossa sitten 1980-luvun. Kas, kehystettyjen valtionpäämiesvieraiden joukossa tönöttää myös tutun oloinen, tummasankainen kaljupää.

Vierailemme myös suuren, näyttävän buddahalaisstupan luona. Sen laelta tiirailevat kaikkinäkevät silmät eri ilmansuuntiin. Värikkäät rukousliput lepattavat tuulessa, ja kaksi naista toistaa loputtoman tuntuista rukoussarjaa: seisaalta polvilleen, polvilta makuulle, ja takaisin ylös. Kohtalokkaan kuuloiset kellot kumisevat, kulkukoirat kiertävät itsensä rullalle vapaalle seinänvierustalle.

Uskonto on täällä kaikessa läsnä, buddhalaisuus ja hindulaisuus toisiinsa kietoutuneina, arkeen juurtuneina. Koskaan ei risteys ole niin ahdas, etteikö siihen yhtä temppeliä mahtuisi. Ihmiset painavat punaiseksi värjätyllä riisillä merkittäviä tikoja otsiinsa, ja yrittääpä muuan sinnikäs vanhus sellaista tähtäillä minunkin otsaani. Härät vaeltavat vapaina, koska ovat hinduille pyhiä, eikä niitä näin ollen saa pistellä poskeensa. Joskus väentungoksessa huomio kiinnittyy ihonsa keltaiseksi  värjänneeseen vanhaan hindumieheen, sadhuun, joka on luopunut maallisista nautinnoista (paitsi siitä, että hänen valokuvaamisensa maksaa - kaikki turistit eivät näytä sitä tietävän).

Uskonnon arkipäiväisyys kulminoituu Pashupatininahin temppelillä, jossa hindut krematoivat kuolleet läheisensä pyhänä pidetyn joen, Bagmatin, rantamilla. Savu leijailee merkkinä surusta, mutta kertoo myös hindujen sielunvaelluksen seuraavasta vaiheesta, siirtymisestä uuteen elämään. Näky ei ole yllättävää kyllä erityisen järkyttävä, vaan kontekstissaan jotenkin ihan ymmärrettävä. Kuolemaa ei täällä kätketä, vaan se on olennainen osa elämää. Nepalilaisesta näkökulmasta länsimainen kuolleiden hautaaminen tuntuukin varmasti yhtä brutaalilta kuin julkinen polttohautaaminen äkkiseltään meistä. Lisäksi maan moninaisia kontrasteja alleviivaavat entisestään hautojen liepeillä ilakoivat apinat. Ne leikkivät hippaa, kiipeilevät katosten päälle ja suorittavat sieltä käsin vauhdikkaita uimahyppyjä jokeen. Toteamme, että kyllä tämä on nyt yksi erikoisimmista paikoista, mitä olemme nähneet.

 

Vanhan kaupungin sokkeloiset kadut tekevät pilkkaa paitsi suuntavaistostani, myös kaikista yleisesti tunnetuista kartoista. Täällä ei olekaan kadunnimiä - osoitteet ovat yhtä kuin lähimpänä sijaitseva merkittävä paikka, kuten aukio tai temppeli. Turistien kansoittamilla kaduilla kannoille liimaantuu monenlaisiä hännystelijöitä: valkoinen iho tarkoittaa täällä automaattisesti pulleaa lompakkoa, ja miksipä ei tarkoittaisi, ymmärtäähän sen. Syrjemmällä saa olla rauhassa, mitä nyt kertaalleen joukko nuoria poikia saattelee matkaani "gimmemoney"-lausetta toistellen. On vaikeaa olla yhtä aikaa ystävällinen ja päättäväinen.

Kaikkein parasta on istuutua keskelle ihmisvilinää, ottaa oma paikka portaalta ja katsella, kuinka melkein koko maa kävelee ohi. Vanha mies joka kantaa painavaa, valtavaa säkkiä selässään. Vähän nuorempi joka pyöräilee vaaleassa pellava-asussaan. Päästä varpaisiin keltaiseen pukeutunut nainen, tullut luultavasti ostamaan mausteita tai riisiä viereiseltä kauppakujalta. Kameraa kaulassaan roikottava turisti ja hänen seuraansa lyöttäytynyt opas. Nuoret tytöt, ystävykset, toisella jalassaan farkut.

 

 

 

 

Samalla kaupungin kaaos alkaa muuttua aavistuksenomaiseksi järjestykseksi. Elämä soljuu täällä miten soljuu, eri tapaan kuin kotona. Esimerkiksi kiire loistaa poissaolollaan, siellä täällä ihmiset vain istuskelevat silkkaa aikaa sylit täynnä. Kumpikaan tapa ei silti ole ainoa, tuskin oikeakaan.