Uppsalan kiltit ja epäkiltit

Mietin tänään tuota snautseria. Vaeltelimme monta tuntia ympäri kaupunkia, puistoja ja polkuja ilman sen kummempaa määränpäätä. Pitkin matkaa snautseri heilutteli häntää vastaantulijoille. Jos penkillä istui joku, meni hän ystävällisesti tervehtimään. Jos rapsutuksia oli tarjolla, ne hän otti vastaan. Hymyili mustilla huulillaan ystävällisesti tuuhean partansa takaa. Välillä pompsahteli tai syöksyi piehtaroimaan kesäntuoksuiseen nurmikkoon.

Hän on niin ystävällinen, kaikille. Olen siitä hirveän ylpeä.

Haluaisin olla samanlainen.

Kiltteys on nykyisin niin aliarvostettua. En ymmärrä miksi. Se ei sitä paitsi ole ollenkaan sama asia kuin avuttomuus tai mielipiteettömyys. Se on lähempänä sitä, että käyttää kyynärpäitään vain laiskanpulskeaan nojailuun pöytää vasten ja käyttää niillä huitomisesta säästyvän energian johonkin fiksumpaan toimintaan.

Jokainen tuntee niitä ihmisiä (tai koiria), joille on varmaankin jo äidinmaidossa siirtynyt vahva oikeudentaju. Kun heidän kanssaan juttelee (tai käy kanssaan jaloittelemassa), tulee sellainen olo, että maailmassa on sittenkin joku roti, että ihmiskunnan vinoksi vääntynyt selkäranka voidaan jotenkin vielä niksauttaa ojoon. Onneksi heitä on.

Oma suosikkimoraalinvartijani kautta aikain on muuan ruotsalainen, Töpöhännän Pekka. Tuohon vaaleanpunaisessa sortsiasussa kissamestaruuskilpailuihin osallistuvaan hahmoon kiteytyy niin paljon sellaisesta ihmisyydestä, mitä kannattaa tavoitella. Itse olen lipsunut joskus elämässäni Monnin puolelle, se hävettää, ja aivan liian monet kerrat Pilliksi tai Pullaksi. Mutta nyt haluan palata vaaleanpunaisiin haalareihin, ja heti.

(Myös tuo viiden minuutin kohdalla esiintyvä Tuomiokirkontornin Vanha-Maija on yhteiskunnallisesti, ja muutenkin, hyvin tarpeellinen hahmo.)