Noiden lupsakoiden ruttuhuulien sisään kätkeytyy useita kymmeniä hampaita, joiden iskeytyessä kiinni reisi- tahi pohjelihakseen syntyy näyttäviä sinelmiä.
Niissä tapauksissa, kun hampaat pysyvät huulten sisällä näkymättömissä, takajalat tapaavat huitoa lujaa taakse ja sivulle. Mikäli jalkojen omistaja on voipunut, hän vain heijaa niitä ilmassa väsyneesti edestakaisin.
Mutta jos jalatkin sattuvat pysymään maassa, hän lähentelee suorastaan jo oikein mukavaluontoista hevoista. Sellaista, joka tunkee päätä kainaloon ratsastuksen jälkeen ja roikottaa alahuulta kohti lattiaa.
Ratsastaessa hän on todella hieno, hienompi kuin kukaan ikinä ratsastamani. Arvonsa tunteva mutta vuosien hieman kangistama. Tappeleminen ei kannata: paremmin toimii levollinen asenne ja ystävällisesti maanitteleva mieli. Vetreydyttään hän on kuin muovailuvahaa. Liikkuu melkein ajatuksen voimalla ja näyttää nauttivan.
Parasta on huumorintaju. Kerta kerralta tunnemme toisiamme enemmän, ja vitsit sen kuin paranevat. Aavistan haukkailutkin joka kerta vähän aiemmin.
Lähden usein kotiin vasta yhdeksän pintaan illalla. En ole katsonut kertaakaan kelloa, en kännykkää. Aika ja kaikki turha katoaa, kun ympärillä rouskuu heinä ja kavio lyö maata.
Voih. Viimeisestä lauseesta tuli ikävä sun kanssa talleilua. <3
VastaaPoistaMutta aika hurjalta kuulostaa tämä polle, olehan varovainen! :)
Niinpä, koskahan päästäis yhdessä satulaan! (Tai esim. laskettelulasit päässä kärryjen penkille.)
VastaaPoistaOnneksi Cee on mainettaan mukavampi, ja tulemme juttuun koko ajan paremmin :) Luulen, että säkin tykkäisit hänestä!