Tangalla - Mirissa

Ensimmäinen rannikkokohde kantaa nimeä Tangalla. Se on mukavan turmeltumaton pikku kylänen, minkä tosin tajuan kunnolla vasta myöhemmin. Kaupungin keskusta on sanalla sanoen ruma: mitään ei ole kaunisteltu turisteille.

Asumme pienessä bungalowissa, söpössä pyöreässä majassa, jossa tosin majoittuu myös legioona eväitämme vaanivia muurahaisia. Vietämme päivän rannalla. On niin tuulista, että pokkarini lepattaa uhkaavasti, kun jätän sen hetkeksi paikoilleen. Rantatuolin alla nukkuu koira, joka on kaivanut hiekkaan mukavan kuopan.

Aallot ovat isoja mutta ranta onneksi matala. Jotain veden voimasta kertoo kuitenkin se, että se vie aurinkolasini mennessään, kun olen kahlailemassa ja aalto yllättää. Tunnen lasit vielä jalallani hiekassa, mutta seuraava aalto vie ne lopullisesti mukanaan.

Lomaan alkaa jo tulla rutiineja. Pääsen lukemisen makuun ja kannan kirjaa koko ajan mukanani. Ruokakaupasta ostetaan joka kerta aiankin banaaneja, suolakeksejä ja Mentoksia. Lounaaksi tulee usein syötyä paistetut kasvisnuudelit, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan maistuvat joka kerta hyvältä. Srilankalaiset hallitsevat mausteensa.

Mirissa on jo turistisempi mutta edelleen aivan viehättävä paikka. Se tuntuu vetävän etenkin surffareita puoleensa. Asumme pienessä villassa, jonka takapihalla kasvaa banaani- ja passionpuita. Pienessä kaktuksen näköisessä pensaassa tönöttää keskellä ananas: en ole tiennyt, että niitä ei noukitakaan puista.

Sisällä on ihanan viileää, ja kroonisesti kosteat vaatteet alkavat vihdoin kuivua. Vaatteista puheen ollen: niitä on mukana ihanan vähän, ja vieläkin olisi voinut karsia. Edelliseen majapaikkaan jätimme kovia kokeneet lenkkarimme ja vuorella tarvitut lämpimät vaatteet. Laurin lenkkareista pohjat olivat jo pudonneet. Naureskelimme niiden pehmeille pohjille, kunnes oppaamme palautti meidän maan - nimenomaan tämän maan - pinnalle: "Täällä pohjat liimattaisiin takaisin."

Mirissan rannalta löytyy hieman yllättäen suoranainen trendiravintola, jonka ovat kansoittaneet rakkaat länsinaapurimme. Ruoka on tämän maan mittapuulla kallista mutta kieltämättä hyvää. Tarjolla on jopa gourmet-tyyppisiä hampurilaisia. Silti tuntuu hölmöltä istua yhtäkkiä niin tutun tuntuisessa ympäristössä, missä kaikki vieraus ja outous loistaa poissaolollaan. Olo on kummallisesti vähän pettynyt.

Mirissasta löytyy myös yksi reissun viehättävimmistä ravintoloista. Tai oikeastaan se on takapiha. Paikkaa pyörittää suuri paikallinen perhe: kauhan varressa häärää herkästi hymyileviä naisia, jotka käyvät välillä myös jututtamassa asiakkaitaan. Tarjoilijat edustavat montaa eri sukupolvea: papaijamehut kantaa pöytään sympaattinen isoisä; tilauksemme ottaa vastaan noin kymmenvuotias, vakuuttavan ammattitaitoinen tyttö. Paikka on kuuluisaa rotileivästään, joka täällä tarkoittaa ohuita lettusia, jotka on täytetty yksinkertaisilla mutta ah niin maukkailla täytteillä. Myös kottu on suosittua: se on kenties maailman äänekkäimmin valmistettava ruoka, jossa ohutta rotileipää hakataan silpuksi ohuilla metallilevyillä yhdessä muiden ainesosien, kuten paistettujen vihannesten kanssa.

Rannalle vievä oikopolku kulkee pienen joen vartta. Se on harmillisen likainen, rantoihin on ajautunut monenlaista roskaa. Yhdessä joenmutkassa joukko poikia on ongella. Kysyn, tuleeko kalaa. He nyökkäävät ujosti ja nostavat ämpäriä näytille. Sen pohjalla sätkii monta eväkästä.

Mirissassa nukuttaa makeasti. Aamulla herään haikaroiden naukumiseen. Ääni on tullut tutuksi jo aiemmilta päiviltä. Pienet valkoiset haikarat, joita etenekin riisipellot ovat täynnä, eivät rääy kuten Suomeen kesällä lentävät lajitoverinsa: ne todella naukuvat. Miau.