Junasta ei harmi kyllä löydy istumapaikkaa, mutta koska matkaa taitetaan luonnollisesti ovet apposen auki, eteisen leppeässä ilmavirrassa kelpaa istua. Tosin en ehdi nököttää paikallani edes kymmentä minuuttia, kun muuan nuori mies tarjoaa paikkaansa minulle. Ehdotan, että vuorottelemme, mutta häntä vain naurattaa, ja niinpä osamme vaihtuvat. Mies jää junasta pois noin tunnin kuluttua - kiitän häntä vuolaasti vielä lähtiessä.
Pääteasemamme Hatton on pieni, nukkavieru kylä. Sitä ympäröivät kukkulat ovat kauttaaltaan teepensaiden peitossa. Kun ajamme majapaikkaamme, teenpoimijanaiset kuskaavat täysinäisiä säkkejä jyrkiltä rinteiltä tienpieleen tehtaaseen vietäväksi.
Yövymme 1920-luvulla rakennetussa siirtomaa-ajan bungalowissa hyvinkin keskellä ei-mitään. Palvelu pelaa. Pihalla voisi pelata krokettia ja siemailla virkistäviä drinkkejä, mikäli maisemien ihailulta malttaisi.
Herätyskello soi yhdeltä yöllä. Olo on lievästi sanottuna tokkurainen, kun kömmimme autoon ja lähdemme ajamaan kohti Adam's Peakia. Tie on jälleen mitä kuoppaisin, joten unihiekat karisevat pian höykytyksen myötä.
Tunnin matkan päässä sijaitseva kukkula kohoaa noin 2 300 metriin ja on tähän aikaan vuodesta suosittu pyhiinvaelluskohde. Sen laella uskotaan olevan jalanjälki, joka buddhalaisten mukaan kuuluu itse buddhalle, hindujen mukaan Shiva-jumalalle ja muslimien mukaan Aatamille. Eri uskontokuntien edustajat kipuavat vuorelle kuitenkin sulassa sovussa, turistit vanavedessään.
Saamme mukaamme oppaan, joka osoittautuu mukavaksi tyypiksi. 43-vuotias mies kiipeää kanssamme vuorelle nyt 44. kertaa ja on saavutuksestaan silmin nähden ylpeä. Kapuamme muutaman kymmentä rappusta kerrallaan ja pysähdymme levähtämään. On pimeää, mutta portaat on valaistu miltei koko matkan ajalta. Nenään leijailee suitsukkeiden tuoksu, ja teemajoista kaikuu temppeleistä tuttu rumpumusiikki. Tunnelma on jotenkin taianomainen.
Oppaamme kertoilee matkan varrella näkyvistä symboleista, kuten ohuesta valkoisesta langasta, jota on vedetty polun viereen satapäin kymmenien metrien matkalta hyvän onnen tuomiseksi.
Huipun lähestyessä portaat kapenevat ja ilma viilenee. Metallikaide tuntuu käteen kylmältä. Edessäni linkkaa nuori nainen, joka on satuttanut jalkansa mutta taistelee askel askelmalta eteenpäin. Yhtäkkiä olemme perillä; kolme tuntia on kulunut. Kävelemme hyytävää kylmyyttä huokuvan koruttoman rakennuksen läpi, jonka lattialla heräilee kymmeniä pyhiinvaeltajia. He ovat kiivenneet ylös jo aiemmin.
Viima iskee huipulle purevana, mutta onneksi repusta löytyy lämmikettä. Yhtäkkiä kasmirvillapipo ja hanskat tuntuvatkin mitä järkevimmältä tropiikkiin pakattavilta asusteilta. Sääli käy venäläisiä turisteja, jotka ovat kiivenneet huipulle pienissä sortseissa ja varvassandaaleissa. Käymme soittamassa suurta kelloa saavutuksemme merkiksi, ja mainio oppaamme saa kalisuttaa sitä komeat 44 kertaa. Päät kääntyvät.
Sitten asettaudumme ihailemaan maisemaa. Se on yliluonnollisen kaunis. Kello on kuusi. Kukkuloiden välissä leijailee valkoinen usva, jota pilvien takaa pilkistävä aamuaurinko valaisee hetki hetkeltä enemmän.
Laskeutumiseen kuluu toiset kolme tuntia. Pysähdymme syömään eväitä (niin hyviä!) ja valokuvaamaan apinoita, joilla on typerän näköinen keskipääjakaus. Oppaamme on innokas lintubongari ja esittelee milloin mitäkin tipuja (muistan yhden, sen nimi oli bul-bul).
Loppumatkasta Lauri kysyy, voisiko antaa lämpimän paitansa jollekulle kyläläiselle, kun sille ei enää jatkossa olisi käyttöä. "You can give it to me", oppaamme sanoo, vaikka on arviolta puoli metriä Lauria lyhyempi. Hän mittailee paitaa ilahtuneen näköisenä ja vakuuttaa silmät kirkkaina, että sehän on juuri sopiva. Niin paita vaihtaa omistajaa ja kaikki ovat tyytyväisiä. Toivomme tälle kaverille pelkkää hyvää.
Seuraava päivä menee hyytyneissä merkeissä, mutta iltaan mennessä voimat palautuvat. Herkuttelemme tuoreista hedelmistä tehdyillä mehuilla ja bongailemme pihalla lepakoita ja tulikärpäsiä. Ensimmäiset iilimadot iskevät nilkkoihin kiinni.
Pääsemme vierailemaan myös teetehtaalla. Tällä kertaa oppaamme on brittihenkinen vanhempi herra ja varsin lipevää sorttia. Puujalkavitsit lentävät. Tehdas on kuitenkin kiinnostava paikka. Se työllistää toistatuhatta henkeä, joista suurelle osalle tarjoaa myös asunnon, terveydenhuollon sekä lapsille koulun. Vakinainen tulo ei liene näillä seuduilla ollenkaan huonompi juttu, vaikka työ onkin raskasta. Naiset keräävät joka päivä parisenkymmentä kiloa teelehtiä (vain kaksi ylintä lehteä ja nuppu poimitaan) ja tienaavat sillä keskimäärin kuusi euroa. Kysyn, kuinka paljon mahtaisin itse saada poimittua. "I would say 4 kilos."
Tehtaan koneet ovat silkkaa rautaa ja painavia kuin synti. Ikivanhoja rotiskoja. Työturvallisuuden kanssa on omaan silmään vähän niin ja näin.
Iltapäivän puolella tehtaaseen kipataan ensimmäiset säkit tuoreita teenlehtiä. Tuoksu on huumaava. Koko valmistusprosessissa menee noin kaksitoista tuntia - mukaan lukien vaiheen, jossa tehtaan päällikkö puoliltaöin arvioi ilmankosteuden ja ties minkä tähtien asennon perusteella, kuinka monta minuuttia mihinkin vaiheeseen käytetään.
Lopuksi opettelemme maistelemaan teetä. Siis maistelemaan, kuten viiniä. Se on hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti