Weligama - Galle

Sri Lanka tuntuu jo aika kaukaiselta, kun tuolla sohjossa kahlaa. Tänään selvisi sekin, että hienosti palvelleessa kumisaappaassa taitaa olla reikä. Nössömäisestä talvesta huolimatta palaan vielä hetkeksi lomasaarellemme, on nimittäin pari mainitsemisen arvoista juttua.

Weligamaan saavumme tavallistakin rähjäisemmällä tuktukilla, joka tietysti hyytyy luksusresortillemme vievässä mäessä. Joudumme työntöhommiin, eikä sitten kai ole mikään ihme, ettei vartija ole päästää meitä sisään ennen kuin olemme vakuuttaneet, että juu kyllä meillä on varaus.

Luksusresorttimme on sitä mallia, ettei itse oikein saisi tehdä mitään, kuten noutaa virkistävää juomaa viereisen talon baarista. Pitäisi lähettää henkilökunta asialle. Meille tarjotaan myös golfkärryä, jolla voisimme ajella kahden talon päähän illalliselle. Sehän naurattaa.

Heräämme aikaisin katsomaan auringonnousua, mutta taivas on taas pilvessä. Se ei silti haittaa: meri on hurjan kaunis, ja kaukana horisontissa erottaa pilvenpiirtäjän kokoisia valtamerialuksia. Mahtaa niitä kismittää, kun joutuvat tämänkin nyppylän kiertämään.

 

 

 

Luksusresortin jälkeen jatkamme Galleen, jonka 1700-luvulta peräisin oleva komea vanha kaupunki on hollantilaisten käsialaa. Sitä ympäröivät ikivanhat muurit, jotka suojasivat linnaketta myös tsunamilta kymmenen vuotta sitten. Uuden Gallen puolelle aallot sen sijaan hyökyivät valtoimenaan, ja katastrofi vaati aivan liian monen ihmisen hengen.

Galle Fort on hämmentävä paikka, sillä se tuntuu yhtäkkiä todella länsimaiselta söpöine kahviloineen ja monipuolisine ravintoloineen. Syömme pahuksen hyvät hampurilaiset ja ihmettelemme vaatteita, jotka ovat melkeinpä eurooppalaisissa hinnoissa. Mieleen hiipii jopa pieni pettymys: ei vielä tätä. Toisaalta autenttisempi todellisuus odottaa vain kilometrin päässä hedelmä- ja maustetorilla, missä joudumme pian monenlaisten kauppiaiden piirittämäksi. Sen jälkeen - paradoksaalista kyllä - vanhan kaupungin tarjoama hengähdyshetki on taas paikallaan.

Sellaisista hetkistä saavat kuitenkin vain unelmoida lapset, joita tapaamme noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Kyseessä on lasten vastaanottokeskus, jonka kunnostusta on johtanut suomalainen Pentti-Oskari Kangas yhdessä vaimonsa kanssa. Nyt sinne sijoitetulla lapsilla, joita on toistasataa, on käytössään muun muassa suihkut sekä parikymmentä ompelukonetta. Kirjastokin on perustettu, mutta kirjoja on vielä kovin vähän.

Lapset ovat suurelta osin orpoja tai muuten heitteille joutuneita. Osa on jäänyt kiinni näpistelystä tai vastaavasta, ja niinpä paikka muistuttikin ennen suomalaisten tuloa lasten vankilaa. Nyt osa lapsista on joulun vuoksi perheidensä luona - jos sellainen siis sattuu olemaan - mutta paikalla olevat tytöt ja pojat jäävät lähtemättömästi mieleeni. Niin uteliaita ja leveitä hymyjä en muista ennen nähneeni. Vaikka valokuvaaminen tuntuu aluksi kyseenalaiselta, tytöt kuitenkin innostuvat poseeraamaan ja ilahtuvat omat kuvansa nähdessään. Hurmaavia nuoria leidejä, jotka Pentti-Oskarin mukaan tulevat karujakin karummista oloista. "Sri Lankassa on pieni, rikas eliitti, ja sitten on ihmisiä, joilla ei ole mitään. Ja sillä, ettei ole mitään, tarkoitan sitä, mitä jää, kun muurahaisen keittää seitsemässä eri vedessä. Sitä tarkoittaa täällä se, ettei ole mitään."

En tietenkään voi olla miettimättä kaikkea sitä tavarapaljoutta, jonka keskelle kotona tapaamme itsemme hukuttaa. Murto-osakin siitä kaikesta olisi täällä pieni ihme. Harmittaa, ettemme tulleet ostaneeksi matkan varrelta enempää kuin muovikassillisen karkkia lapsille tuliaisiksi. "Karkkia täällä jaetaan ehkä kerran-pari vuodessa."

Pentti-Oskarin kirjoittama blogi toimii uskollisena matkaseuralaisena koko loppureissun ajan. Tsunamista saakka Sri Lankassa hyväntekeväisyyttä harjoittanut pariskunta on saanut paljon aikaan. Ehdimme jutella jonkun aikaa tämän erikoisen maan tilanteesta ja tulevaisuudesta, joka ei tietenkään voi rakentua yksinomaan tällaisten ruohonjuuritason - vaikka sitäkin merkittävämpien - auttajien varaan. Ihmiset on saatava auttamaan itse itseään.

Keskustelut nousevat mieleen Suomessa, missä muuan ex-suurlähettiläs lyttää nykyisen kehitysavun tuoreessa kirjassaan (jota en siis ole lukenut, eipä sillä). Pentti-Oskari mainitsi jotenkin nasevasti, miten Suomessa on helppo huudella, että autetaan nyt ensin näitä meidän oman kansan köyhiä. Vaan harvoinpa nämä samat huutelijat heitäkään auttavat. Leukojen louskutushan on ihan ilmaista. (Tiedän: tämän kirjoittaa ihminen, joka tuossa muutamaa kappaletta aiemmin löhöili kalliin resortin uima-altaalla. Taisimme nähdä todelliset ääripäät.)

Gallessa ehdimme vielä ajella bussilla, jonka seinä on kohdaltani irti. Onneksi tällä kertaa matka on lyhyt ja vauhti aiempaa maltillisempi. Nukahdamme rannalle, törmäämme samalla rannalla opiskelukaveriini (!), ihailemme valkoista majakkaa ja seuraamme, miten väkeä virtaa iltamyöhällä vanhan kaupungin ytimessä sijaitsevaan kauniisen moskeijaan. Niin ja herpaannumme pieneksi hetkeksi ja löydämme itsemme joltain pirun maustefarmilta, jonne kiero riksakuskimme meidät ajeluttaa heti, kun silmä vähän välttää. Siinä kohtaa meinaa hermo pettää, ja suivaantuminen taitaa tällä kertaa ylittää kielimuurin, sillä matka jatkuu pikapuoliin ilman ensimmäistäkään maustepussikauppaa ja ilman tippejä. (Tippejä on Sri Lankassa mukavaa ja tärkeää antaa, mutta näistä petkutushommista niitä ei sentään heru.)

Jouluaaton aamuna hyppäämme vielä kertaalleen junaan. Matkaa Bentotaan, viimeiseen stoppiimme ennen Colomboa, on tunnin verran. Istumapaikkoja ei löydy, joten asettaudumme rinkkoinemme junan eteiseen. Pian seuraamme liittyy paikallinen nuori pari: mies asettelee sanomalehden huolellisesti istuma-alustaksi ja auttaa sitten tyttöystävänsä viereensä. Siinä sitten istuvat oviaukossa jalat ulkona roikkuen aikamoisessa vauhdissa ja syövät evääksi tekemiään leipiä. Tarjoavat niitä ystävällisesti meillekin. Olo ei ole järin jouluisa, mutta kuitenkin erityinen.