Istumme takapenkillä uskomattomassa liiskassa - siinä missä Suomessa samalle penkkirivistöllä istuutuisi neljä ihmistä, Sri Lankassa käytetään hyödyksi myös ne olemattomat sentit. Niinpä meitä nököttää sardiineina purkissa ehkä noin kahdeksan matkustajaa.
Busseihin liittyy täällä käsittämätön ristiriita. Maassa, jossa kenelläkään ei tunnu olevan koskaan kiire minnekään ja jossa kelloon ja aikatauluihin suhtaudutaan äärimmäisen rennosti, bussit kaahaavat koko muun yhteiskunnan edestä. Pysäkeillä ne eivät suinkaan pysähdy, vaan ihmiset hyppäävät vauhdissa kyytiin ja hinaavat itsensä käsivoimin bussiin sisälle (ovet ovat myös busseissa auki koko ajan). Näemme upeita suorituksia muun muassa monilta vanhuksilta (ja samalla alamme ymmärtää, miksi busseja ei suositella alle kymmenvuotiaille). Töötti on koko ajan pohjassa.
On oikeastaan hyvä istua liiskana takarivissä, koska silloin ei näe, mitä tiellä tapahtuu. Bussit käyttävät häikäilemättä hyväkseen isoimman etua ja ohittelevat, milloin huvittaa (lue: koko ajan). Pienemmät autot ja tuktukit kurvaavat turvaan pientareen puolelle. Liikenne onkin yksi Sri Lankan ikävimmistä puolista: kävellessäkin saa olla jatkuvasti varuillaan, sillä pientareet ovat kapeita. Olemme kieltämättä huojentuneita, kun bussimatka on osaltamme ohi. Silti sekin oli kokemus, josta olen iloinen - se on arkipäivää täällä eläville.
Seuraavat pari yötä majailemme pikkuruisella "kesämökillä", joka on rakennettu parin kilometrin päähän päätiestä. On ihanaa laiskotella: makaan tuntikausia takapihan sohvalla, teen ristikoita ja luen. Illalla emäntämme valmistaa meille hävyttömän maukkaan illallisen, joka koostuu riisistä ja muutamista kasvispohjaisista curryista. Makuaisti alkaa jo tottua tuikeisiin mausteisiin, ja lieskat pysyvät suussa maltillisina.
Pihapiirissä temmeltää lauma apinoita. Ne loikkivat uskomattoman ketterästi oksalta toiselle. Silloin tällöin pihaan on möngertänyt kuulemma myös krokotiili ("mutta ne eivät ikinä tule terassille saakka"). Norsujakin saattaa onnekas nähdä.
Eläinten vallankumous alkaa kuitenkin kunnolla pimeän tultua. Hyönteistä ja itikkaa on jos jonkinlaista. Vessassa käydessä pitää muistaa tarkistaa, ettei pöntön kannen alla majaile skorpioneja. Lauri onnistuu bongaamaan suihkutiloista yhden kämmenen kokoisen hämähäkin mutta kertoo siitä viisaasti vasta muutamaa päivää myöhemmin.
Onneksi nukumme mukavasti hyttysverkon paremmalla puolella.
Pomppaamme (jälleen, huoh) ylös ennen aamunkoittoa, kun safarijeeppi rymistelee pihaan. Ajamme tunnin matkan Yalan kansallispuistoon, joka on kuuluisa ennen kaikkea leopardeistaan. Maisema on huikean kaunis, kuin vaaleanpunainen valo kajastaa horisontissa. Mietin, että tältä ehkä näyttää Afrikassa.
Luonnonpuistoon saavuttaessa autoon hyppää mukaan pakollinen tracker, joka harmi kyllä tekee poikkeuksen toistaiseksi reissullamme tapaamiimme erinomaisiin oppaisiin. Tämän englannin taito ei mitenkään meinaa riittää järkevään keskusteluun, ja joudumme arvailemaan puolet kaikesta sepustetusta.
Onneksi luonto puhuu puolestaan. Näemme muun muassa riikinkukkoja, krokotiileja, vesipuhveleita, täplikkäitä pikku peuroja sekä omia suosikkejani, Pumba-villisikoja (kyllä, niillä on pikkuruiset käyrät torahampaat, elämää nähnyt olemus ja lankamainen, suora häntä). Tiet ovat jälleen kerran naurettavan kuoppaisia, mikä vain korostuu korkealla jeepissä istuessa. Hyppäänkin jossain vaiheessa istumaan alas etupenkille, kun saan höykytyksestä kyllikseni. Samalla myös opastuksen taso paranee, sillä kuskinamme toimiva herrasmies työskenteli itse aiemmin luonnonpuistossa ja tuntee sen kuin omat taskunsa. Hän kertoilee hauskoja tarinoita kohtaamisistaan vesipuhvelien ja leopardien kanssa. Ehdimme käydä läpi myös perheasiat, arjen haasteet ja tulevaisuuden haaveet.
Pidämme tauon meren rannalle - ainoassa paikassa, missä turistit saavat astua ulos autosta. Paikalla paistattelee muutama muukin jeeppi. Niiden määrää Yalassa ei rajoiteta, mikä tuntuu todella typerältä, mutta ainakaan tänään väkeä ei ole ollut ruuhkaksi asti. Toivottavasti rahanhimo ei aja täällä luonnon kunnioittamisen edelle.
Kymmenen vuotta sitten tsunami iski Yalaankin täydellä voimallaan. Oma silmä ei oikein erota, miltä luonto on tuolloin voinut näyttää, sillä puut ovat jo korkeita. Villieläimiä ei tsunamissa kuollut, toisin kuin karjaa. "Ystäväni oli täällä sillon oppaana. Muistan, kuinka hän ihmetteli puhelimessa nähneensä norsu- ja kanilaumoja matkalla sisämaahan päin. Hän ajatteli, että varmaan leopardit jahtaavat niitä", kuskimme kertoo.
Itse emme onnistu leopardeja näkemään, mutta se ei haittaa. Oikeastaan on hyvä, että ne eivät näyttäydy ihan joka turistille. Sen sijaan yhden mutkan takaa vastaan löntystelee norsu. Seuraamme sen aamutoimia: kaveri löntystelee ensin lammelle juomaan ja sitten nitkuttaa kutisevaa kylkeään puuta vasten. Olemme kuulemma suunnilleen saman ikäisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti