Seikkailin eilen Missionin ja Haightin alueilla. Vastaan käveli monenlaista tämän päivän ja eilisen hippiä, sateenkaariliput liehuivat, seinät olivat peittyneet värikkäisiin kuviin. Viktoriaanisia siluetteja toistavat talot nojailivat toisiinsa leppoisasti rempallaan, puolivallattomat yrttipuodit todistelivat viattomuuttaan ikkuinoihin teipatuilla julistuksilla, ja aina välillä nenään leijui makea tuoksu. Lyhtypylväältä toisen luo nilkutti laitapuolelle jokunen vuosikymmen sitten ajautunut surullinen hahmo, mutta sitten taas seuraavan nurkan takaa paljastui nuorten hipsterien haltuunsa ottama trendikuppila.
Bussissa seurasin suurella mielenkiinnolla kahden toisilleen vieraan tummaihoisen omituista keskustelua, joka vilisi lukuisia hämmentäviä ja aika epätodellisen tuntuisia kliseitä kuten "I was boooorn in New Orliiiiins, baby, I know the tooooough life baby" ja "we ain´t no whiiiiiite people, baby, we no better people baby that´s what I´ve learned". Mietin, että taitaa olla sellainenkin puoli tässä maassa, josta en oikeasti tiedä enkä ymmärrä yhtään mitään. Kodittomien määrä tuli kuitenkin vähän yllätyksenä: köyhyys näyttäisi olevan täällä jotenkin hmm psykologisesti erilaista: kun putoaa, niin putoaa, ja kaikki pohjoismaalaisen ylelliset turvaverkot loistavat poissaolollaan. Kuilu on leveä.
Kuilun toinen puoli sen sijaan sädehtii televisiossa koko vitivalkoisen hammasrivistönsä leveydeltä. Katselin aamulla oikeasti aika kauhuissani Disneylandista lähetettyä viihdeohjelmaa, jossa suunnilleen hamsterin älykkyysosamäärällä varustettu naikkonen kihersi ja juonsi erilaisia perheille suunnattuja hassuja pikku leikkejä, joissa lapsosten piti esimerkiksi heittää muovisia renkaita isin päähänsä painaman hatun ympärille. Leikkihetkien lomassa joku puolijulkkis lauloi köyhän miehen Bruce Springsteen -tyyppisiä kappaleita kotkankuvalla kirjaillun nahkatakin helma rytmikkäästi lepattaen.
Merkittävän osan ruutuajasta haukkaavat myös erilaiset liikennekatsaukset, joista on tehty todellisia jännitysnäytelmiä. Niissä televisioon ajetaan kuvaa milloin miltäkin valtaväylältä, ja juontaja selostaa innosta pinkeänä, kuinka mnta minuuttia pisteestä A vie tällä hetkellä päästä pisteeseen B. Luonnollisesti myös sääasioita seurataan vauhkomielisesti. Tänä aamuna näin pätkän, jossa Sierraan matkannut toimittaja taivasteli viiden sentin lumikerrosta ja heitteli lunta iloisesti ilmaan kuin pieni lapsi. "This is high quality powder, guys", summasi hän raporttinsa lopuksi. Jotenkin siinä tuli mieleen oma Mette Mannosemme, jota on vaikea kuvitella viskelemään lunta villisti ympäriinsä.
Mutta ei tänne televisiota ole tultu katsomaan. Nyt menen moikkaamaan muutamaa merileijonaa, ja jostain aika isosta sillastakin olen kuullut.
Sitä ennen kuitenkin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti