Americca

Hei matkalta kotiin. Lentokoneessa on pimeää joten on ehkä yö. Mutta piristyin kovasti kun join vähän viiniä.

Olen miettinyt, mikä oli matkassa parasta. Tietysti matka itsessään, matkan tuntu, tuttuus ja vieraus samaan aikaan, etäisyys, aika ajatella tai olla ajattelematta, miten nyt milloinkin halusi.

Mutta oikeasti parasta olivat raitiovaunut. En ole nähnyt mitään niin hienoa pitkään aikaan. Avoseinäiset turistivaunut olivat oma lukunsa – hienoja nekin, varsinkin kun osa matkustajista sai/joutui roikkumaan seisten sen laidoilla. Pyörryttävän jyrkät ylä- ja alamäet saivat liukumaan penkkiä pitkin vieressä istujan kylkeen (sorry, sorry), ja jarrutusasioista vastasi hauiskääntönsä suorittanut ajuri nojailemalla oletettavasti aika raskaaseen rautakepakkoon koko kehonsa voimalla. Pikku lisäbodauksena vaunut käännettiin linjan molemmissa päissä mekaanisesti kääntöpöydän avulla.

Vielä viileämpi ilmestys olivat italialaiset rautavaunut 1900-luvun alusta. Ne kolistelivat pitkin Embarcaderoa ja Market Streetiä aina Castroon saakka, ja niissä matkustivat myös ihan tavalliset friscolaiset. Italialaisvalmisteiset ratikat olivat ulkonäöltään tyrmistyttävän hienoja, sellaisia kapselin muotoisia, soikeaikkunaisia, vauhdikkain värein maalattuja. Tyylipuhdasta poptaidetta. Sisustuksena oli usein alkuperäiset puupenkit, aikaa ja elämää nähneet, mutta vieläkin jär-kyt-tä-vän hienot. 

Mielessä kävi, että nämä ratikat ovat maksaneet itsensä moneen kertaan takaisin: osattaisiinpa vieläkin tehdä kunnolla, kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Katalana häivähdyksenä mieleen juolahti Helsingin kaupungin tilaamat uudet raitiovaunut, joita esiteltiin viime kesänä Kaapelitehtaalla. Ikävä kyllä niissä toisensa kohtasivat riskitön ja tylsä epädesign ja silmin nähtävä epäkäytännöllisyys. Olisikohan jossain päin Italiaa vielä joutilaita vintagevaunuja?

Tapasin myös merileijonat. Niillä näytti olevan melko rento ote elämään, pötköttelivät puisilla lautoilla kylki kyljessä välillä vähän painien ja räpylöitään leyhytellen. Aina välillä joku leijona molskahti mereen mutta kroolasi sitten viikset väpättäen etsimään itselleen väljemmän loikoilupaikan. Kunnon mekkalaa ne kyllä pitivät, oink-oink, eikä vieno kalansävyinen tuoksu ollut ehkä kaikkein elegantein. Mutta  pehmeiltä niiden kyljet näyttivät, kyllä täytyy olla mukavaa merileijonana.

Sitten kiipesin yhdet helvetillisen pitkät portaat eräällekin kukkulanmäelle, ja itkuhan siinä olisi tullut ilman a) maisemia b) portaiden varrelta löytyneitä ihan oikeita pikku puutaloja, joiden pihoissa tuoksu multa ja kevät (millaista täällä olisi elää? entä jos muuttaisin tuohon siniseen taloon?) c) keltaisia papukaijoja, jotka lauloivat puusta toiseen lennellessään jotain biisiä jota en tunnistanut mutta ihan hyvä se oli. Periltä löysin jonkinlaisen Amerikan lipuin somistetun näköalatornin mutta nähtyäni sen ympärillä notkuvat nautamaiset turistilaumat päätin, että nämä näköalat riittääkin tällä erää ja pakenin paikalta vähin äänin.

 

Sen jälkeen menin kirjoittamaan postikortteja erääseen North Beachin kulmakuppilaan, joka täytti kaikki kantakuppilan tunnusmerkit. (Osa postikorteista on yhä käsilaukussani – ettei nyt menisi ihan ylisuorittamiseksi). Sitten ajelin hieman bussilla, jonka matkustajista 97 prosenttia oli kiinalaisia. 

Loppukliimaksina kävin vielä hienoimmassa elokuvateatterissa, missä olen koskaan käynyt. Punainen sametti kuului tietysti asiaan, mutta kultaisiksi maalatut korinttilaispylväät valkokankaan molemmin puolin sekä huhhuh miten vaikuttava kattokupoli valtavine lamppuineen olivat niin sanotusti uutta (eli todella, todella vanhaa). Lisäksi sillä välin, kun iltapuvuissa paikalle lipunut kaupungin nuori kerma kävi vaihtamassa poskisuudelmia keskenään, tummaan pukuun pukeutunut mies soitti yleisön edessä lavalla jotain harmonin tapaista kapinetta. Tunnelma oli kuin sadan vuoden takaisessa sirkuksessa, vain keskikäytävää lampsiva norsu puuttui.

Lopuksi vielä muutama foto, jotka ehkä lisäävät Suomessakin uskoa siihen, että kyllä se kesä sieltä vielä.