Tutustuin Amerikassa mukavaan meksikolaisnaiseen, jolla oli yhdeksänvuotias poika. En voi kauheasti kehuskella omalla Meksiko-tietämykselläni, joten kysyin, millaista siellä on elää.
Parempaan päin ollaan kuulemma menossa, ainakin Mexico Cityssä. Tai sitten se voi johtua siitäkin, että muu maa on mennyt huonommaksi. On paikkoja, joihin ei kannata mennä, mutta ne ovat yleisesti tiedossa. Karkeasti ottaen ihmiset ovat kuitenkin avoimia, iloisia ja lämminsydämisiä.
Mutta paljon on muuttunutkin. Uusi tuttavuuteni muisti, kuinka oli lapsena juoksennellut hoitamassa milloin mitäkin äitinsä asiaa. Hakenut ruokakaupasta papuja tai vienyt kirjeen postiin. Lähitalojen lapset leikkivät pihoilla ja kadulla yhdessä.
"But when I think of my son", hän sanoi, "he´s an apartment child".
Totta kai hän saa leikkiä yksin ulkona, muttei koskaan yksin. Hän ei ole koskaan hetkeäkään yksin. Häntä ei ikinä, missään nimessä, voisi kuvitella lähettävänsä hakemaan ruokakaupasta papuja tai viemään kirjeen postiin.
"It´s not like that anymore."
- - -
Tiristetään vielä loputkin irti hetkistä suuressa maailmassa. Tässä ratikat, graffitit ja talot. Ja yksi tosi hassu hiiri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti