Kirjojenkeskenjättäjä

Olen alkanut kirjojenkeskenjättäjäksi.

Aiemmin en jättänyt kirjoja kesken. Ikinä. Tai hyvin, hyvin harvoin. Vuonna 2002 jätin kesken Hannu Raittilan Canal Granden ja kolmisen vuotta sitten John Irvingin Kunnes löydän sinut -kirjan. Mutta näin on tapahtunut vain äärimmäisenä tekona.

Sitten tuli syksy 2013. Ensin jätin kesken überdepressiivisen Bo Carpelanin. Se oli kuukauden kestäneen sairastelun kuorrutteena vähän liikaa, lehtien putoilua ja muuta delausasiaa. Sitten Ville Virtasen Hevosen tajun. En kestänyt sitä kielellä kikkailua ja ahdistuin ylen määrin, kun tiesin että kohta niille koneille käy kalpaten. Sitten Miki Liukkosen Lapset auringon alla. Jätkä on nero, mitä tulee lyhyempään muotoon - novelliin, runoon - mutta ei se keltaisen värin seminaari nyt vain oikein romaanina toiminut. Seuraavaksi taisin jättää kesken Miina Supisen Säteen. Metsään kyhätty puolifiktiivinen uskonkultti - ihan kiva, mutta come on. Väkinäistä, väkinäistä. Sirpa Kähkösen Hietakehto on parhaillaan ihan siinä ja tässä.

Jossain vaiheessa tajusin, että tämähän on Ulla-Lenan syytä.

Luin nimittäin jokin aika sitten edellisvuotisen Finlandia-voittajan, Jään. Huhhuh. Tarina kävi isoilla kierroksilla ja silti takertui inhimillisyyden ytimeen. Ja kaiken yllä puhalsi Luotojen väsymätön, ikiaikainen tuuli, josta puuttui tyystin tämän ajan ironia ja turhuus. En muista, koska kirja olisi viimeksi itkettänyt, mutta Jäähän kirjoitettu viisaus sai nieleskelemään.

Tietenkään sen jälkeen mikään ei tuntunut miltään.

Onneksi käteni tarttui vihdoin kirjahyllyssä pitkään nököttäneeseen Annie Proulx'hun. Novellikokoelma Näin on hyvä, ensimmäinen Annieni muuten, antoi vastusta näihin muihin vässyköihin verrattuna. Biisoneja ajettiin jyrkänteeltä alas niin että jyly kävi, cowboyt heittivät veivinsä hylättyihin autiotupiin jäätyen ja uudisraivaajat kitkuttivat kuka sitkoisempana, kuka heikompana. Luonto näytti ihmiselle ihmisen paikan. Tarinoissa oli samanlaista kirkkautta kuin Jäässä, kovuutta vielä enemmän. Kun lukee vähän henkeään pidätellen, on kyse jostain lukemisen arvoisesta.

Elämä lyhyt, kirjavuoret korkeat. Onneksi olen aikuinen ja VOIN TEHDÄ IHAN MITÄ HALUAN. Esim. jättää kirjan kesken, jos haluan. Voi tätä rajuutta!