Töölöläinen pienviljelijä esittäytyy

Siinä se nyt on. Minun pienviljelmäni keskellä Helsingin Töölöä. Olen sitä mieltä, että se on upein saavutus puutarhuroinnin alalla kautta aikojen ja maiden, mantujen. Unohtakaa Versailles, katsokaa tätä. Antakaa silmäinne levätä minun itse istuttamissa kasviksissa.

En oikein erota näitä toisistaan. Saatoin hieman innostua taimitarhalla. Joku niistä on kesäkurpitsa, joku chili, joku mangoldi. Onneksi tarkempi tunnistaminen tapahtunee tulevien viikkojen aikana. Ikään kuin ylimääräistä jännitystä, katsokaas.

Vakavasti puhuen olen kauhean iloinen, että tulin menneeksi mukaan tähän pienviljelijäsakkiin. Tein päätöksen oikeastaan sillä perusteella, että ajatus tuntui niin kannatettavalta: halusin olla mukana tukemassa toimintaa, joka perustuu niin läpikotaisin hyvään ideaan. Kasvattaa itse ruokansa, tehdä kaupungista parempi paikka, pönkittää yhdessä tekemistä.

Ja sitten tulivat talkoot, kaikkein kiireisimpään saumaan tietysti. Ärsytti, meiliboksi täyttyi kymmenistä ja kymmenistä viljeliyaiheisista viesteistä, parempaakin tekemistä olisi ollut.

Mutta lapion varressa iski innostus, aito laadultaan. Talkoolaisten kasvot tulivat pikkuhiljaa tutuiksi, laarien ääressä jo naureskeltiin tuttavalliseen sävyyn ja pyyhittiin multaa naamasta. Jossain vaiheessa tajusin, etten ole enää mukana idean kannattamisen vuoksi, vaan siksi, että sisältäni oli löytynyt pieni puutarhuri. Sellainen, jota ei haittaa mustat kynnenaluset ja joka on yhtäkkiä tajunnut, että siellä täällä lojuvat risut ovat erinomaisia basilikan tukikeppejä.

Kyse lienee samasta tartunnasta, jonka siskoni sai joitakin vuosia sitten. Muistan, miten hymyilin huvittuneena kaikki mahdolliset pöytäpinnat vallanneille taimille - nyt mietin kuumeisesti, löytyisiköhän sieltä suunnalta vielä joutilaita taimia.

Birkenstockit, loaferit, puutarhainnostus. Vaikuttaa siltä, että olen valmis uuteen vuosikymmeneen.

Ps. Loma!