Se kivempi

Olen ollut viime aikoina melko ärsyttävä tyyppi. Tiuskinut, äksyillyt, tuittuillut, vetänyt herneitä nenään. Oikein palkokaupalla. Välillä vähän paremmista mutta välillä aika mitättömistä syistä. En oikein tiedä, mistä se johtuu. 

Kotona vallitseva vesivahinkokaaos alkaa kai piinata koko ajan enemmän, kun asiat eivät edisty ja pienikin toivo asioiden järjestymisestä on älyttömän vääntämisen takana. Se tuntuu niin väärältä, kun on selkäytimessä vahvasti tieto, että tällä kertaa emme ole itse ihan oikeasti tehneet mitään pieleen. Ikävää on myös miettiä sitä, tekeekö tämä niin paljon iloa tuottanut koti meidät sittenkin kipeiksi. Niin turhaa, jotenkin.

Ja sitten on ne monet kaaokset, joiden keskellä liian moni tärkeä ihminen tällä hetkellä rimpuilee. Yritän kysellä, kuunnella, tsempata, kannustaa, tönäistä lempeästi olkavarteen. Kaikki järjestyy. Puolen vuoden päästä asiat ovat varmasti kääntyneet parhain päin. Vaikka nyt tuntuu tyhmältä, tämä on vain väliaikaista. Olen kuin paraskin kliseekone.

Arkikin on ollut viime aikoina kovin vyöryväistä, pyyhkäissyt alleen. Se kulminoitui osuvasti tiistaina, kun puoli kahdentoista aikaan yöllä aloimme järjestellä pikku hinausoperaatiota vähän ajattelemattomasti parkkeeraamalleni Saabille. Pohjoistuuli puhalsi, meuhkasimme toisillemme (no, minä meuhkasin) ja koira hytisi takapenkillä. Olin että ei saatana.

Haluaisin olla taas se kivempi minä. Se joka jaksaa ajatella asioista esiin hyvät puolet.

Sitä kohti pyrkiessäni muutama ilon aihe:

1) Tein viime koripallopelissä hienon korin kaksi sekuntia ennen pelin loppua. Olen siitä edelleen tosi onnellinen.

2) Yhtenä päivänä töihin pelmahti rakas ystäväni, joka oli keksinyt kiikuttaa minulle pullan. Aivan mieletöntä, olen niin onnellinen tämän pikku pullakuriirin olemassaolosta!

3) Snautseri pitää hänelle ostamastani rottafrisbeestä. Eilen hän kantoi sitä suussaan varmaan toista kilometriä, suostui luovuttamaan vasta kun olimme kotona.

4) Olin tässä yhtenä iltana yksin (kaksin) koirapuistossa. Oli jäätävä pakkanen, kirkas taivas ja tähdet. Olin hosunut ja höseltänyt. Keksin pysähtyä, hengittää syvään, katsella kuinka luminen hyhmä leijui kohti maata. Simba istui levollisena muutaman metrin päässä ja siinä me olimme, ajassa joka ei liikkunut mihinkään vaan oli vain.

5) Ostin taulun! Se löytyi! Kun näin sen, tiesin heti, että etsintä on päättynyt. Se on valtavan suuri ja siinä on kaikki värit. Nyt taulu nojailee ruskeassa paperissa seinään, mutta jotenkin se valaa uskoa, että ehkä vain muutamien viikkojen kuluttua koko typerä remontti on historiaa. Silloin järjestämme ystäville galleria-avajaiset, klassinen musiikki soi ja kaikki taputtavat somasti käsiään.

6) Kohta lähden kohti hankia ja nietoksia. Menemme mukavien tyyppien kanssa metsään mökeille, sivakoimme mäkiä ylös ja alas, leivomme leivinuunipitsaa ja ehkä joku soittaa kitaraakin. Siellä, jos missään, se kivempi tyyppikin tulee takaisin.