Luin Amerikan-matkallani David Foster Wallacen esseekokoelman Hauskaa mutta ei koskaan enää. Se oli elämys.
Esseet käsittelevät muun muassa Mainen suurta hummerifestivaalia - sitä, miten yhteen saatetut ravut ja ihmiset käyttäytyvät ja toinen toistaan kohtelevat (eivät kovin hyvin; hummerit pahasti alakynnessä), aikuisviihdealan omaa Oscar-gaalaa sekä viikon mittaista luksusristeilyä vitivalkoisena lipuvalla Karibian-risteilijällä. Wallacella on kyky tehdä viiltävän teräviä huomioita, laittaa itsensä likoon turhia säästelemättä ja naittaa yhteen kevyt ja vakava, niin että pienistä palapelin palasista koostuu lopulta kattava, iso kuva. Sellainen, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Ehkä valikoin tähän pari esimerkkiä. Ensin humoristinen.
"Pornoelokuvien maailma on niin seksuaalikeskeinen, että kaikki niissä esiintyvät ihmiset näyttävät kaiken aikaa keikkuvan kopulaation partaalla ja tuntuu kuin vähäisinkin sysäys tai tekosyy - kerrosten väliin juuttunut hissi, lukitsematon ovi, kulmien kohotus, luja kädenpuristus - riittäisi suistamaan kaikki yhdeksi ruumiinjäenten ja onteloiden mylläkäksi, ja tästä syystä herää merkillinen odotus/pelko/toivo, että se saattaisi tapahtua myös tässä huoneessa. Kirj.vaihtajanne mielestä ei voi kyllin korostaa sitä, että tämä on harhakuvitelmaa. Todellisuudessa tässä odotuksessa/pelossa/toivossa ei ole sen enempää mieltä kuin olisi odottaa, että kaikki lääkärit jossain lääketieteellisessä konferenssiss yhtäkkiä pienimmästäkin yllykkeestä alkaisivat hullun lailla ottaa magneettikuvia ja tehdä epiduraalipuudutuksia."
Sitten vakavamielinen.
"Olen tullut epämiellyttävästi tietoiseksi omasta amerikkalaisuudestani vähän samaan tapaan kuin tulen aina yhtäkkiä tietoiseksi omasta valkoihoisuudestani ollessani jossain, missä on paljon ei-valkoisia ihmisiä. En voi olla ajattelematta millaisina meidät näkevät nuo apaattisen näköiset jamaikalaiset ja meksikolaiset. Märehdin jatkuvasti ajatuksissani kysymystä siitä, kärsivätkö kanssamatkustajani samasta ankarasta itseinhosta. Kun katselen heitä, minusta yleensä tuntuu, että muut matkustajat eivät ollenkaan tiedosta paikallisten kauppiaiden, palvelushenkilökunnan, "kuvauta itsesi liskon kanssa" -ihmisten ja muiden halveksivia, elottomia katseita. Olen viikon mittaan huomannut, että yritän jatkuvasti erottua henkilökunnan silmissä siitä nautamaisesta laumasta, johon lukeudun, kytkeä itseni jotenkin irti joukosta: vältän kameroita ja aurinkolaseja ja pastellisävyisiä karibialaisvaatteita; kannan näkyvästi tarjottimeni itse pöytään ravintolassa ja kiittelen vuolaasti pienimmästäkin palvelusta. Koska niin monet matkakumppaneistani huutavat, olen ottanut erityisesti asiakseni puhua hyvin hiljaisella äänellä niille miehistön jäsenille, jotka eivät osaa hyvin englantia."
Karibian-risteilystä lukiessani kävi kuitenkin niin, että lukukokemukseni kääntyi puolivälissä päälaelleen. Tulin nimittäin vilkaisseeksi kansiliepeeseen printattua kirjailijan esittelyä, josta silmäni nappasivat sanan postuumi. Vai niin. Yhtäkkiä rivien välistä alkoi löytyä monenlaista huolenaihetta ja pahaenteistä vihjettä. Jopa teoksen nimi. Vaikka Karibialla seikkailun ja kirjailijan hautajaisten välissä ehti kulua useampi vuosi, tajusin siinä sivuja käännellessäni, että lauseisiin kätketty ahdistus onkin sellaista vakavampaa laatua. Samalla tajusin myös, mikä vahinko se oli. Näin uskomaton tarkkailija, näkijä, analysoija, tulkitsija. Palapelimies. Yksi amerikkalaisen kirjallisuuskentän ainutlaatuisuuksia.
Suosittelen vahvemmin kuin mitään pitkään aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti