Kieltään lipova liskomies

Oli oikein kuuma, keskikesä, aivan sininen taivas. Moottoritie meinasi sulaa käsiin, ja jossain auringon ja maan välillä välkehti Linnatuuli, tuo Hämeenlinnanväylän 80-lukulainen kruunu. Vapaus oli siinä, puhtaana, jälkikäteen ajatellen jotenkin nuorisokirjallisuudesta poimitun kaltaisena, kliseisenä, mutta sillä se oli juuri siinä. Puhtaana.

Radiossa soi J. Karjalainen. Huuliharput värisivät kilpaa asfaltista kohoavan kesän kanssa.

---

Kuulin J. Karjalaisen Mennyt mies -biisin ensimmäistä kertaa muutama viikko sitten. Olin ihan että mikäs helvetin diskokomppi. Se on aivan ulalla, kommentoin.

Mutta se diskomies. Liskomies. Uuden-Englannin nahkamies.

Hesarin Jarkko Jokelainen oli tehnyt artistista jutun. Todella hyvän jutun. Jäin katsomaan Sami Keron ottamaa kuvaa, "nyt vuodet näkyvät ensimmäisinä uurteina poikamaisilla kasvoilla". Mutta näkyy niillä jotain muutakin, se mistä Menneessä miehessä lauletaan. Siitä, miten aina ilosta syntyvä uudestaan.

Ja niinhän siinä kävi, Hämeenlinnanväylää vuosia sitten kiitäneelle:

Sitten kerran kun avaat radion
kuulet kumman tuttua, kaunista
jonka luulet, oot kerran tuntenut
jonka luulet, oot voinut unohtaa.

 

(Nahkamiehenkin arvoitus selvisi. Hudsonjoen kaikuja.)