Säkenöivät hetket

Päivää Kööpenhaminasta! Täällä on ollut mukavaa viettää pääsiäistä - ainakin eilisiltaan asti, jolloin mitä viehkoimmasta illallisravintolasta tarttui mukaan ruokamyrkytys. Niinpä viimeinen ja, blaah, ainoa aurinkoinen lomapäivä on kulunut tiukasti peiton alla, jännittävimmillään pihalla toikkaroivan kööpenhaminalaisharakan touhuja seuratessa. Onneksi tunnelin päässä näkyy jo valoa, eikä huomisaamuisesta paluulennosta kenties tule niin karmeaa kuin ehdin jo pelästyä.

Onneksi on kirjat. Kun silmät alkoivat pysyä auki, iskin kiinni Katja Kallion uuteen Säkenöivät hetket -romaaniin. Se oli tosi hyvä. Olen aina ajatellut Kalliosta, että se kyllä pystyisi parempaankin, ja pitänyt aiempia tekeleitä ärsyttävän viihteellisinä harjoituskappaleina. Erityisesti kirjoittajan Imageen raapustamat leffa-artikkelit ovat välillä huikeita, ihanan vereslihalla tehtyjä.

Säkenöivät alkoi hämmentävästi: en ollut tajunnut odottaa 1920-lukulaisten tyttökirjojen tekstilajia, niin naiivia, huoletonta. Hankolaiseen kylpylään sijoittuva alkuosa oli hidas ja tunnelmoiva, verkalleen kehkeytyvä. Sivujen kääntyessä alkoivat kierrokset kasvaa, kun kolmen eri sukupolven naiset etsivät paikkaansa jossain sosiaaliluokkien välissä, irrallisuutensa kanssa kipuillen. Teemat keskittyivät ystävyyteen, naiseuteen, rakkauteen ja sisaruuteen - pitkälti samoihin, joista Kallio on aiemminkin kirjoittanut, mutta nyt ensi kertaa historiallisessa kontekstissa.

Parasta oli tajuta, että Kallio on aika mainio ihmismielen kuvaaja. Psykologinen tarkkanäköisyys toi hetkittäin mieleen jopa Ian McEwanin Sovituksen, ja myös Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut tuntuisi kuuluvan samalle aikajanalle. Kallio kuvaa henkilöhahmojensa ajatuksia säväyttävästi, silti jonkinlaisen hienostuneen etäisyyden säilyttäen. Kerrontaa leimaa sekä sivistyneisyys (no, välillä vähän yli läikkyvä: Ellyn kylpyläsuhde arvoitukselliseen luonnontieteilijään rinnastetaan aika korkealentoisesti muinaiseen roomalaismyyttiin) että vahvat, inhimilliset tunteet nautinnosta yli vyöryvään häpeään. Pitkä, neljän vuoden kirjoitustyö näkyy: teksti on valmista ja elämyksellistä.

"Aina kahvi sinänsä ei edes ollut mainittava nautinto. Joskus hän oli selvästi jo juonut sitä liikaa, eikä se maittanut enää ollenkaan. Tärkein hetki oli itse asiassa se, kun hän päätti keittää kahvia. Silloin tuntui hetken aikaa siltä kuin jotain ihanaa olisi tapahtumaisillaan. Kaikki oli mahdollista, mikä tahansa yllätys saattoi odottaa häntä, ei välttämättä kahvihetken aikana vaan ylipäänsä, ja hetken ajan kaikki tuntui kirkkaalta ja läikehtivältä. Niin arvokas oli se riemuntapaisen toiveikkuuden häivähdys, että jos sen hinta oli maahan kaadettu kahvi, niin sen hän maksaisi."

Loppuhehkutuksena kirjan kansi on hieno ja hankomainen.