Mauri

Mauri oli sisarusparvensa viimeinen. Siskot ja veljet oli viety vierestä uusiin koteihin. Jäljellä oli vain Mauri.

Ihmettelin sen luisua otsaa ja vinoja silmiä. Naama näytti erilaiselta kuin aiemman mäyräkoiramme, Pepen. Lisäksi silmien yläpuolelle kaartui samanlainen kuvio kuin Mikki Hiirellä. Olin aika skeptinen, että onko tästä nyt koiraksi ollenkaan.

Meillä oli jo ennestään Onni, vuoden vanha valkoinen karvapallo. Alusta pitäen oli selvää, että kaverit ovat luonteiltaan kovin erilaiset, mutta hyvä duo niistä sukeutui, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut.

Mauri osoittautui älykkääksi nuoreksi koiranaluksi. Se opetteli käytöstavoille juuri sen verran kuin sille itselleen oli eduksi. Kävin sen kanssa jossain koirakoulussakin. Mauri käyttäytyi kuin enkeli, kunnes nakinpalat oli syöty. Sen jälkeen se alkoi yleensä rähjätä jollekin itseään viisi kertaa isommalle. Maurin ego oli suuri ja itseluottamus vankka Mikki Hiiri -ajoista alkaen.

Tulimme hyvin juttuun. Tykkäsin Maurin uteliaisuudesta ja itsenäisyydestä, siitä että hän raivasi omat polkunsa. Olin itse kai vähän samanlainen, joten ymmärsimme toisiamme hyvin. Kesäniemessä oma lempijuttumme oli, kun lähdimme paljain käpälin kiertämään rantoja. Olimme molemmat hyviä ja nopeita liikkumaan kivikoissa: hyppäsimme ensin ja mietimme sitten, mahtaako onnistua. Kahlasimme matalikoissa ja hiivimme kaislikoissa. Kierroksen jälkeen olimme kummatkin märkiä ja väsyneitä, valmiita pullakahville.

Välillä Mauri teki tutkimusretkiä myös itsekseen. Kerran se katosi pitkäksi aikaa, ja etsintöihin osallistuivat jo naapuritkin. Onneksi minulla oli hyvä vainu, missä Mauri tykkäsi liikuskella. Löysin sen lopulta kaislikosta, jumittuneena kaislojen väliin, tassut mudassa. Mauri oli niin nolona, ettei kehdannut haukkumalla ilmaista olinpaikkaansa.

Maurin seikkailunjano aiheutti ongelmia muulloinkin. Pentuna se karkasi kerran metsään kovana pakkaspäivänä. Onneksi hankeen jäi pienet tassunjäljet, joita seurata. Siellä hän hytisi lumessa ja odotti noutajaansa, kun voimat olivat loppuneet. Nostin takin sisään.

Mauri oli myös suuri nautiskelija. Lämpöä ja aurinkoa hän rakasti. Kevättalvella, aurinkoisina päivänä, Maurin löysi kellimästä kyljellään kohdassa, johon aurinko helotti. Hän tykkäsi myös saunoa. Ylälauteelta kuului ankara huokailu, kun Mauri antoi huoliensa hälvetä löylyihin.

Velmumainen puoli säilyi Maurissa loppuun asti. Aina kun kohtasimme, hän tapasi kähveltää hansikkaani/kenkäni/piponi ja laukata voitonriemuisena tiehensä. Asusteita jahdattiin sitten pitkin maita ja mantuja. Joskus nuorena hän myös jyrsi mielellään nahkakenkiä. Joku arvovaltainen vieras sai poistua kotoamme komeat kulmahampaan jäljet kiiltävissä jalkineissaan.

Mauri oli pitkään aivan terve. Vasta toisella vuosikymmenellä alkoi sydän vaivata, kuten mäyräkoirilla kai usein. Kuulokin heikentyi tai muuttui ainakin entistä valikoivammaksi. Muistan, kun jokunen vuosi sitten vein Maurin tutulle metsälenkille, josta pidimme kumpikin kovasti. Mauri kuitenkin toikkaroi ja oli kuin ei tietäisi, missä ollaan. Kun jouduin juoksemaan väärään ilmansuuntaan pyyhältävää kaveria kiinni ties kuinka monetta kertaa, suutuin ja sätin Mauria: älä ole noin tyhmä. Siitä jäi paha mieli pitkäksi aikaa, kunnes tajusin, mille oikein suutuin. Sille, että Mauri oli tulossa vanhaksi. Vauhdikkaimmat seikkailut olivat ohi. Sitä oli vaikea hyväksyä.

Kun menin tapaamaan Mauria viimeistä kertaa, hän kompasteli juuri mitään näkemättömänä mutta touhukkaana vastaan ja ulvahteli ilosta. Se oli viimeinen kerta, kun Mauri haukkui. Tutkimme ja nuuhkimme kotipihassa kaikki tärkeät paikat, ison nenän hajuaisti oli vielä voimissaan. Vanhana naistenmiehenä Mauri kävi pälyilemässä myös naapurin tyttökoiria. Sinnikäs kaveri. Hän pyysi päästä myös lenkille. Askel nousi hetken kuin nuorella kollilla.

Lopuksi menimme nurmikolle makuulle, Mauri tuli kainalooni kyljelleen. Aiemmin tapasimme nukkua selät vastakkain: ne olivat yhtä pitkät. Olimme vaan. Kaikki oli niin kuin ennenkin.

Kaksi päivää myöhemmin Maurin voimat loppuivat, ja hän pääsi jahtaamaan suuresti rakastamiaan myyriä autuaammille metsästysmaille.

Ikävä iskee aaltoina. Onneksi muistan kaiken: paksut tassut, luisevaksi käyneen selän ja silkkisen turkin isojen luppakorvien takana. Matalan haukun, paljon puhuvan mäyräkoirankatseen, painavan hännän vispauksen: mennään jo. Silti haluaisin vielä ottaa syliin ja pussata mustien viiksien täplittämää poskea.