Katri Helenan ihailijakuvat

//Tämä on vajaan kolmisen viikkoa vanha teksti, työpöydälle netinpuutteessa unohtunut.//

Istuin tuossa äsken pitkään lukemassa Kjell Westön Halkeamia-kirjoituskokoelmaa. Yleensä lukemiseni menee sykleissä: vaihtelen painavasta keveämpään ja kotimaisesta ulkomaiseen, mutta nyt Westö tuntui täydelliseltä jatkumolta Austerin ja Coetzeen hienolle kirjeenvaihdolle.

Ilta pimeni, ja edessä väikkyvä joki muuttui tummemmaksi. Taustamusiikkina surisi vaihteleva määrä ampiaisia, joista joku typerämpi pyrki aina välillä kohti katon lamppua ja meni siitä sitten niin sekaisin, että syöksähteli paniikinomaisena kohti lukunurkkaukseni rauhaa. Väistelin. Väistelyä vaativat myös hyttyset, jotka vänisivät sitkeästi ympärilläni. Luojalle kiitos verestä, joka ei tunnu olevan heille mieleen. Kiertelevät ympärillä ja välillä yrittävät laskeutuakin, mutta lopulta ovat kuin minä huoltoaseman eineshyllyllä: tekisi mieli kolmioleipää mutta kun on vain näitä toissapäiväisiä kinkku-majoneeseja.

(Omaa lukuhetkeäni eivät sulostuttaneet kolmioleivät vaan lasillinen punaviiniä sekä kourallinen pähkinöitä ja pino jostain rikollisen suolaisesta juustosta höyläiltyjä siivuja. Kun otetaan huomioon, että ne minulle lukunurkkaukseeni tarjoili tuleva aviomieheni, katson tulevaisuuteni oleva valoisa.)

Ja näin Kjell kirjoittaa:

”Täällä, missä kaupunkimme ovat nuoria ja yhteiskuntiamme nykyaikaistettiin ja kaupunkilaistettiin muutama vuosikymmen sitten raivokkaasti, me hapuilemme takaisin juurillemme. Siksi me rakastamme kesäpaikkojamme, ja siksi ne näyttävät juuri siltä kuin näyttävät. Me teemme hiljaista ja härkäpäistä vastarintaa kun kuljemme mökillä vanhoissa vaatteissa ja sisustamme kesäkotimme huonekaluilla, joita emme voisi uneksiakaan käyttävämme kaupunkiasunnossa, ja kun tapetoimme ulkohuussin sisäseinät vuoden 1955 filmitähdillä tai Kirkan ja Katri Helenan ihailijakuvilla vuodelta 1972.”

Ei varmaan tarvitse erikseen alleviivata, että olen liehunut viime päivät äitini ikivanhoissa puuvillahousuissa ja isäni huitulaksi kuluneessa kauluspaidassa. Huussista ei löydy iskelmätähtiä vaan haalistuneita julisteita eri perhoslajeista sekä (erikoista kyllä) jonkinlaisesta metsätyökoneesta. Ne ovat olleet paikoillaan jo kauan ennen minua ja ovat luultavasti kauan jälkeenikin.

PS. Muistatteko tapaus Tuomisen? Kävin taannoin Suomenlinnassa katsomassa Ryhmäteatterin Liisa Ihmemaassa -esityksen. (Näytelmä ei harmi kyllä ollut kaksinen.) Kyyristellessäni pois kivimuurien suojaamasta katsomosta satuin huomaamaan väkijoukossa tutun oloisen hahmon. Samassa siunaamassa ylleni laskeutui vääjäämätön tunne elämän lakonisesta vitsikkyydestä. Hahmo oli tietysti Tuomisen.