Stokkolm

Viikko sitten lensin lahden yli länteen. Siellä aurinko paistoi, ihmiset näyttivät pikkuisen trendikkäämmiltä kuten aina ennenkin (erit. ohutkankaiset trenssit ja juoksulenkkarit), ja yhtäkkiä käsillä ei ollut kuin aikaa.

Yksi rakkaimmista ystävistäni odotti metroaseman kupeessa, tuttuun keltaiseen pyöräänsä nojaten. Käyskentelimme siellä sun täällä, ja kun teki mieli kahvia, menimme kahville; kun teki mieli viiniä, menimme viinille. Puhuimme kaikki viime aikoina koetut ja ajatellut, ja toinen osasi kysyä juuri ne oikeat kysymykset. Kun puhuttavat oli puhuttu, oli helpottavaa huomata, että yhdessä on edelleenkin helppo olla myös hiljaa. Olla vaan.

Pääsin mukaan kansainvälisiin illanistujaisiin, ja nautin joka hetkestä. Koolla oli nuoria naisia niin Väli-Amerikasta, Ruotsista kuin Afrikastakin, ja jokaisella oli käsillä hieno vuosi; oma unelma, joka saattaa kuljettaa vaikka minne saakka. Ilma kihisi uteliaisuutta, intoa, iloa sekä vahvaa toverillisuutta. Sellaista on aina sykähdyttävä kokea, ja kun sitä vähän aikaa hengittelee, tajuaa että elämästään voi ihan totta tehdä aivan mitä tahansa, että tavallisesti raja-aidat eivät ole kuin kangastuksia omien korvien välissä. Että maailma on jokaisen vapaa mennä. Ja jopa näennäisesti niin hirvittävällä tärkeydellä rullaava arkikin saattaa silti lopulta vain yhdenlainen kupla, jota on ihan hyvä joskus tökkiä nuppineulalla.