Kohtaus 1.
Vuorossa on arki-illan Wallander, parasta mitä marraskuussa. Ensimmäinen tuotantokausi on osoittautunut laadultaan epätasaiseksi: välillä jaksoissa kokeillaan suuren maailman meininkiä ontuvin seurauksin, välillä rikolliset hyökkäilevät epäuskottavaan tyyliin pelkkien poliisien kimppuun, ja lisäksi on kaikenlaista pikku ongelmaa juonenkuljetuksessa ja hahmojen välisten suhteiden rakentelussa. Silti kokonaisvaikutelma viehättää. Touhu on miellyttävän korutonta ja kotikutoista sekä epäruotsalaisen jäykistelevää, ja lisäksi itse Kurt Wallanderhan on kerrassaan karismaattinen. Katsomme siis taas yhden jakson, siinä on ikävänpuoleista henkirikosta ja sen selvittelyä melko tavanomaiseen tapaan.
Kohtaus 2.
Herään seuraavana aamuna kammottavan huonosti nukkuneena. Olen nähnyt Wallander-henkisiä dekkariunia, joissa rikolliset ovat luonnollisesti minun perässäni. Yhdessä kohtauksessa kaamea roisto nimeltä Timo Tuominen pälyilee sisälle rivitalohuoneistoon ja minä yritän liiskautua näkymättömäksi johonkin nurkkaan (pahoittelen, tarinan yksityiskohdat ovat itseltänikin hieman pimennossa). Kuinka ollakaan, roisto näkee minut ja tajuaa, että olen nähnyt liikaa. Hän ei kuitenkaan listi minua minkä lie kiireidensä vuoksi siltä istumalta vaan lähettää myöhemmin apurinsa avustuksella viestin, että meikäläisen sopisi ilmaantua metsänreunaan seuraavana päivänä kello 16. Kuinka sitten kävikään, en tiedä, mutta yöuni oli joka tapauksessa levoton ja piinaava.
Kohtaus 3.
Painelen samana päivänä teatteriin katsomaan Sofi Oksanen Kun Kyyhkyset katosivat -teoksen näytelmäversion. Istuudun odottavaisin mielin viininpunaiseen penkkiin ja kaivan laukustani käsiohjelman. Lehteilen sitä puolihuolimattomasti, kunnes silmäni osuvat tutulta kalskahtavaan nimeen. Timo Tuominen! Jumankauta, pääroolissa! Edgar Partsina! Olen vaarassa! Painaudun penkissäni mahdollisimman syvälle, ettei Tuominen huomaisi. Onneksi hän tuntuu keskittyvän pääosin omaan roolisuorituksensa ja selviydyn esityksestä ehjin nahoin.
---------------
Jälkikirjoitus
Tapaus Tuomiselle löytyy kuin löytyykin selitys. Wallander-päivänä olin huomannut Hesarissa Kyyhkysten arvion mutta yritin lukea sen vain kursorisesti silmäillen, etteivät ennakko-odotukset vaivaisi seuraavan päivän näytöksessä. Vannon, etten kiinnittänyt mitään erityistä huomiota Timo Tuomisen nimeen, vaikka se mitä luultavimmin kritiikissä mainittiinkin (itse asiassa tämänniminen näyttelijä oli minulle uusi tuttavuus). Joten: asialla on ollut alitajuntani, joka on hillonnut nimen sopivaa dekkariuniroolia varten. Kerrassaan loogista.
Nauran tätä vielä aika pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti