Take the sad song, and make it better

Saunoin eilen kivojen naisten kanssa. Puhuimme siitä, miksi niin usein toimii itseään vastaan. Sanoo joo totta kai, vaikka haluaisi sanoa ei missään nimessä. Miksi soimaa itseään, tiedättehän, aamun ensi hetkistä alkaen: pitikö taas torkuttaa, näytätpä nukkavierulta, vauhtia nyt senkin lapamato. Miksei katkaise turhien ajatusten karusellia, sitä joka vierittää mieleen tekemättömät tai väärin tehdyt asiat vielä viimeisenä illalla. Ja ennen kaikkea: miksei lakkaa vertaamasta itseään muihin, niihin jotka mukamas ehtivät, jaksavat, osaavat enemmän kuin itse. Niin turhaa! Turhaa turhaa turhaa!

Muutama perustelu.

Ein sanominen ei ole yhtään niin vaikeaa kuin luulisi. Kirpaisee sillä hetkellä, ei juuri pidempään. Miksi aina pitäisi suojella kysyjän/ehdottajan kasvoja myöntymällä mihin vain? (Ajatus varastettu vapaasti mukaillen Anu Silfverbergin Äitikortista, jossa kirjoittaja ihmettelee, mikseivät naiset saa suututtua joutuessaan jatkuvasti asiattomien mahantaputtelujen tai muiden typerien raskausarvailujen kohteeksi.)

Toisekseen: Aamut ovat tähän vuodenaikaan upeita. Arasti lämmittävä aurinko, puoliuninen, hyhmäinen hiljaisuus sekä kaikenlaiset kevätkliseet jotka tuntuvat ihmeen tuoreilta jälleen näin vuoden vierähdettyä. Yritän malttaa ottaa aamuiset kävelyt snautserin kanssa kaikessa rauhassa ja malttaa tarkkailla hänen kanssaan kohmeisiä kärpäisiä ja muuta tärkeää matkan varrella tapaamaamme. Aamuja ei siis kannata tuhlata turhaan höseltämiseen. Kiire on jotenkin... vanhanaikaista.

Iltaiseen ajatuskaruselliin on yksi hyvä keino (en muista mistä luin). Aina kun muistan, mietin illalla sängyssä yhden mukavan, tulevaisuuteen liittyvän asian. Joku majakka, jonka pääsen näkemään. Brunssi sisäpihalla. Työmatkapyöräily. Kesäinen rokkikonsertti. Pitkät sammakkovedot tutussa järvessä. Helppoa ja toimivaa.

Ja lopuksi vertailu: mitä sitten, vaikka muuta ehtisivät, osaisivat, jaksaisivat enemmän? Suorittaminen on perseestä. Elämästä nauttiminen sen sijaan ei.