Silmäni ovat samalla korkeudella kuin ruoho. Vaanin paarmaa.
Minulla ei todellakaan ole mitään muuta tekemistä, tai ainakaan mitään
sellaista, mikä voisi ohittaa tärkeydessä paarman vaanimisen.
Seurani on ensiluokkaista: Paul ja John. He ovat hyvin,
hyvin viisaita. Pidän kummastakin.
Esimerkiksi Paul sanoo näin: ”Paras perustelu taiteen
merkittävyydelle on täsmälleen sen hyödyttömyys; että me olemme mitä syvällisimmin
ja voimallisimmin ihmisiä silloin kun teemme jotain silkasta tekemisen
nautinnosta.”
Ja myös näin: ”Saatan kaivata entisaikoja (levykauppoja,
palatsimaisia elokuvateattereita, kaikkialla sallittua tupakointia), saatan
masentua kun tajuan, että päivälliskumppanini ovat lakanneet juttelemasta ja
että kaikki katsovat kännyköitään, mutta miten sekalaisia tunteita nämä
ihmeelliset vekottimet minussa herättävätkin – ne rakennettiin yhdistämään
ihmisiä, mutta itse asiassa ne usein loitontavat meitä toisistamme – tiedän että
näin maailma nykyisin elää, enkä voi tehdä muuta kuin yrittää näyttää urheaa
naamaa ja vain hyväksyä kaiken.”
Sekä vielä: ”Avioliitto on ennen kaikkea keskustelua. Se on
alati etenevää avointa kamppailua vailla sääntöjä, jatkuvaa työmaata, ja se
vaatii kumpaakin puolisoa jatkuvasti kurkottamaan omiin syvyyksiinsä ja
keksimään itsensä uudelleen suhteessa toiseen.”
(Kröhöm, tämä näyttää ikävältä Johnia ajatellen, mutta
tähdennän, että myös hänellä on paljon erinomaisia ajatuksia.)
Näiden kahden miehen seurassa ajelehdin olotilaan, jossa
turhanpäiväisyydet muuttuvat jälleen turhanpäiväisyyksiksi ja tärkeät asiat
tärkeiksi. Kiirettä ei enää ole, on vain paarma.
// Lainaukset teoksesta Paul Auster & J. M. Coetzee:
Tässä ja nyt – Kirjeitä ystävyydestä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti