Vanhat ja nuoret ja minä

Olen käynyt tänä vuonna vain vähän teatterissa mutta paljon keikoilla. Samalla on välähtänyt: keikoilla on kivaa käydä yksin! (Eipä sillä: aina kun seuraa on ollut, on ollut metkaa.) Menen kuitenkin konserteissa aina niin omiin ajatuksiini, ettei sitä ole mitenkään välttämätöntä jakaa jonkun kanssa. Kokemus on ehkä vielä jotenkin intiimimpi, kun on vain minä ja musiikki. (No hyvä on, on siellä yleensä muutama muukin.)

Tiistaina raahauduin katsomaan teksasilaisten partasuiden bändiä, Midlakea. Olin puhkiväsynyt, ja vähältä piti, etten kammennut klubin sijasta itseäni vällyjen väliin. Onneksi en! Collegepöksyissäni ja juoksulenkkareissani hinauduin keikkapaikalle, ja kas, sävykkäät kitarat kuljettivat saman tien hiekanpöllyisiin maisemiin, jollaisia oletan Teksasissa olevan. Se oli mahtavaa. Lomotin sitruunajuomaani yleisössä ylen onnellisena.

Erityiset propsit teksasilaisille vielä siitä, että keikan päätyttyä koko joukkue tönötti narikan luona kättelemessä ja jutustelemassa faniensa kanssa. Pidän tällaisesta: kuka kaipaa pyrotekniikkaa, jos stydimmän vaikutuksen voi tehdä yksinkertaisesti taitavalla soitannalla ja maanläheisellä asenteella?